Päivien Kimallusta

Joulukuu 9th, 2008 by kimmeli

Niin juuri. Kävin eilen kummipoikani äidin kanssa lounaalla. Pitkästä aikaa nähtiin ja en sen jälkeen ihmetellyt yhtään, miksi näemme harvoin. Se johtuu minusta. Olen niin tomppeli, että minua on aina neuvottava joka asiassa, etenkin lasten kasvatuksessa. Hän on normiperheestä ja toinen lapsista on vanhempi kuin minun, niin sekö tekee hänestä niin paljon viisaamman ja kokeneemman? En millään muotoa väitä olevani hyvä äiti ja kasvattaja, mutta uskoisin pärjääväni.

Juttelimme tietysti lapsista ja vähän väliä tuli ilmi, että hän on edellä ja pidemmällä, juuri sen takia kun se minun kummipoikani on vanhempi. Kummipoika, joka ei ole koskaan kiittänyt tai ilmoittanut edes saaneensa minulta lahjoja, siis rahaa, jota hän vain toivoo. Lopetin vuosi sitten sen lahjomisen, kun en ollut enää edes varma, saiko hän niitä, kun ei minkäänlaista ilmoitusta tullut.

Niin, jos vielä kerrankin joku sanoo minulle, kuinka tärkeää lapselleni on se, että olen mukana hänen peliharrastuksessa, tirvasen kuonoon. Miten ihmeessä sitä tarvitsee joka käänteessä minulle selvittää. Minäkö en todellakaan tietäisi sitä?? Jos minä sanon niin jollekkin, puren kieleni poikki.

Saisinkohan minä vaan kasvattaa lapseni ihan sillä omalla tavallani, missä on äidin vaistoa, maalaisjärkeä ja sillai ilman turhia  vouhottamisia. Kun jokainen lapsi ja perhe on erilainen, niin ei voi kaikissa toimia samat jutut, vai olenko ihan metsässä?

Muistan, kun en voinut kuvitellakaan laittavani pojilleni sukkahousuja! Joo, minulla on sellainen asenne, että miehet eivät pidä sukkahousuja, olivatpa sitten minkä kokoisia tahansa. Tähän ystäväni aikoinaan tuumasi, että kun viet pojat tarhaan, niin on oltava sukkahousut!? Miksi? Eipä muuten tarvinnut. Pojilla oli sukat ja pitkät kalsarit ja ihan hyvin ovat kehittyneet

Nyt laitan kädet ristiin ja toivon sydämestäni, etten itse syyllisty sellaiseen kaikkivoipaiseen neuvomiseen. Olen varmasti jo tehnyt niin, ja se on ollut sopimatonta. Jokainen saa kasvattaa lapsensa niin kuin parhaaksi näkee!

Marraskuu 25th, 2008 by kimmeli

Tänään minulla on ollut vapaapäivä. Minulla oli suunitelmissa hakea 80v ystäväni ja viedä hänet naapuripitäjään kylään ja samalla käydä itse ystäväni luona. Kuuntelin siinä sitten radiota, kuinka toimittaja jaksoi paahtaa, miten kamala keli, surkea ilma ja autot ovat jumissa jne. Ihan niin kuin minun olisi pitänyt jäädä kotiin selvitäkseni jostain ihan kauheasta. Vanhempi ystäväni jo soitti, että olenko varmasti tulossa, kun on niin kauhea ilma? Ilmoitin tulevani, koska minusta ei ollut kamala ilma.

Hain auton tallista ja pohja raapaisi lumikynnystä. Pääsin pihasta ihan ok ja tiekin oli ihan ajettavassa kunnossa. Sain jopa auton parkkiin, kun hain rahaa, vaikka radiossa kerrottiin kaikkien parkkien olevan lumen alla. Hain vanhemman ystäväni oven edestä ja vein kyläpaikkaan, minkä pihasta oli peruutettava. Muistin, että jos eteenpäin ei kulje, niin peruuttamalla liikkuu

Sitten hakemaan ystävääni. Pääsin pihaan, mutta sitten jouduin lumitöihin. Ystäväni on lyhytkasvuinen ja jos minulla oli pohkeisiin asti lunta, niin ystäväni olisi hukkunut lumeen. Ei sitten ollut kolaa, ei lapiota. Harjan kanssa sutaisin polkua portailta autolle, kuten prinsessalle konsanaan. Jälleen takaperin tielle ja menoksi. Menimme syömään kantapaikkaamme, missä istuimme lähes kolme tuntia.

Kun olin vienyt ystäväni koteihinsa, ajoin kotiin hakemaan Tytsää kaupoille, niin enpä päässyt pihaan. Huoltoliike ei ollut käynyt koko päivässä. Jätin auton hankeen kadun varteen ja kun olimme lähdössä, niin auto ei lähtenyt. Etupyörät olivat sellasessa kuopassa, että suti vaan ja pirusti. Hyppäsin autosta ja ajattelin hakea lumikolan ja hiekkaa… Sen verran kävin kierroksilla, että takas autoon ja otin autollakkin vähän kierroksia, että jo nyt on PRKL ja taas pakin kanssa ja huudatuksen jälkeen sain nitkutettua auton tukevammalle pinnalle ja jälleen menoksi. Muutamassa kaltevassa risteyksessä taas sudittiin, mutta tulihan käytyä kaupassa!

Nyt on auto tallissa, sillä pihaan sitä ei edelleenkään saanut. Harmittaa vaan, kun on pihassakin maksettu paikka, niin siihen ei vaan kykene ajamaan.

Silti, IHANAA, kun on talvi!!!

Kesäkuu 10th, 2008 by kimmeli

Tapailen nyt ystäviä, kun on aikaa ja se ei sitten millään lailla rasita. Eilen tapasin vanhemman naisen. Kun kerroin tyttärelleni, kenet aion tavata, niin sanoi: - Sun kaikki ystävät on aina niin vanhoja!

Niinpä, tietysti lähes 13v:aan mielestä, koska minun ikäiset ja vanhemmat ovat hänen mielestään vanhoja, paitsi ei äiti :).Totta on myös se, että minulla on muutamia jo eläkkeellä olevia ystäviä. He juuri ovatkin minulle tärkeitä, sillä kunnioitan ja arvostan heidän elämän kokemustaan. Sitä paitsi, en minä mitään henkisesti vanhoja tapaile!

Tänään tapasin ystävän, joka on ikätoverini! Wau! Hän on pienikasvuinen ja sellainen ihminen, jonka kanssa aikaa vietettyäni(tänään 4h) olen kuin uusi ihminen. Hänen asenne ja huumori on samaa luokkaa kuin minulla ja meillä on aina tavattoman hauskaa. Käsittelemme toki vakaviakin asioita, mutta sitten heitetään höysteeksi taas jotain hemmetin hulvatonta. Kun tietää hänen elämänsä kamppailun ja kaikki vastoinkäymiset, niin omat huolet eivät tunnu missään.

Vuosien varrella on jäänyt ystävistäni monia pois ja he ovat olleet juuri niitä ikätovereita. Ei vaan ole ollut oikein keskustelunaiheita, jos heillä suurin murhe on joku sellainen, kuin että aviomies jättää sukkansa keskelle lattiaa… Lisäksi se, että useimmat aviovaimoystävät ovat minua hyvin kärkkäästi olleet neuvomassa joka asiassa, sillä onhan se niin, että yksinhuoltaja ei osaa kasvattaa lapsiaan, ei ymmärrä mitään miehistä, ei osaa olla kypsä aikuinen ja ylipäätään on muutenkin jotenkin keskivertoa tyhmempi!

Pointti onkin siinä, että he eivät tiedä sitä, kuinka hyvin minä loppupeleissä lapseni huollan ja kasvatan:). Puhumattakaan siitä, kuinka syvä tuntemus minulla on miehistä…hihhih. Fiksu aikuinen en aio ikinä olla! Haluan aina olla se lapsekas käkättäjä, joka antautuu elämälle avosylin ja niin ollen nauttii joka hiivatin päivästä. Joten, en kyllä ole kovin tyhmäkään, ainakaan kaiken aikaa. Joskus voi olla ajoittainen tyhmyyskohtaus, mutta se menee nopeasti ohi.

Jos minä lakkaan nauramasta, minut voi kyörätä hoitoon!

Huhtikuu 24th, 2008 by kimmeli

Ystäväni täytti 80v. Olin lasten kanssa siellä juhlistamassa. Juhlia oli vietetty jo virallisesti ja epävirallisesti. Meidän kopla meni hänen luokseen niin, ettei ollut muita, sillä osaamme täyttää pienen asunnon ihan kiitettävästi.

S-Täti otti meidät vastaan todella kauniissa puvussa ja äidyin heti kehumaan sitä, niin kaunis väri ja miten tyylikäs. - Kirpparilta löysin joskus aikoja sitten, tuumasi S-täti. Hän oli keväällä sairaana, niin laihtui sen verran, että puku puki häntä todella hienosti. Hopeiset korut kruunasivat koko komeuden.

Kertoi sitten kahvin lomassa, kuinka oli mennyt jotain vierasta alaovelle vastaan, niin oli joku rouva samasta talosta ihastellut hänen tyyliä. Siihen naureskeli täti, että nykyään, kun ei jaksa enää mihinkään lähteä, niin sentään hississä ihmiset huomaavat:)

S-täti on omaa luokkaansa oleva ihminen, eikä niitä joka oksalla kasva! Huumoria piisaa ja hän tuntuu olevan iätön. Siksi lapsenikin tykkäävät hänestä. Hän ei ikinä puhu kenestäkään pahaa! On niin tavattoman ymmärtäväinen, iloinen ja sillä huumorilla on lapset valloittanut. Minunkin lapseni uskaltavat heittää hänelle “läppää”, kuten poikani. Olin juuri komentanut lapsia, että - kun ei teillä taas ole mitään tapoja… Siihen poikani tuumasi - S-täti, eikö ookkin meillä tapoja? Siihen S-täti heti nauraen nyökytteli, että tottakai! Äiti sai heti nokilleen:)

S-täti on meille “adoptoitu”, sillä hänellä ei ole omaisia. Kaikki ovat kuolleet, omaa poikaa myöten. Minulla taas ei ole koskaan ollut mummoa, joten olemme vain ottaneet hänet! Eikä hänellä ole sitä mitään vastaan. Vietämme joulutkin yhdessä. Minä käyn välillä hänen luonaan ilman lapsia, jolloin voidaan puhua “aikuisten asioita”.

Maaliskuu 12th, 2008 by kimmeli

Minulla on kaiken ikäisiä ystäviä. Se vaan on niin, että vähemmän on niitä oman ikäisiä. On nuoria ja vanhoja.

Tänään kävin tapaamassa ystävääni, joka täyttää ensi kuussa 80v. Hän soitti minulle jo viikonloppuna kertoakseen, että on ollut sairaana. Siis hän soitti minulle, kun on jo toipumassa ettei huolestuttaisi minua. Olin jo aivan paniikissa ja en voinut edes lapsille kertoa, että ystävämme on ollut huonossa kunnossa. Olin jo menossa sinne viemään ruokaa ja vitamiineja, kun hän soitti uudestaan, että ei tarvitse apua. Talon väki oli huolehtinut hänestä ruokapuolen.

Tänään hän kuitenkin soitti ja pyysi kuitenkin, että jos suinkin jaksaisin ja viittisin, niin voisinko käydä hänelle kaupassa. Olin niin iloinen, että sittenkin sain olla avuksi ja riensin hänen luokseen suoraan töistä, kun olin hakenut nuoremman poikani mukaan. Toimitimme kauppa-asiat ja sen päätteeksi söimme jäätelöt. Hän sanoi, että kunhan vielä enemmän tokenee, korvaa jotenkin…ja huihai, sanoin minä, kun en halua korvauksia. Minulle on suurta iloa auttaa häntä ja sanoin, että kun ihminen saavuttaa kunnioitettavan iän, on oikeus vaatia ja saada apua! Ilman mitään korvauksia. Minä ainakaan en suostu ottamaan vastaan mitään. Oikeasti saan “korvauksen” sillä kun saan nauttia hänen seurastaan, ystävyydestään.

Juttelimme hänen lähestyvistä syntymäpäivistään ja sanoin hänelle, että 20 vuoden kuluttua meillä onkin sitten isot juhlat, kun napsahtaa 100v täyteen. En halua kuvitellakaan, etteikö hän eläisi niin pitkään, sillä tottakai hän elää! Vaikka, heti jos hänestä ei kuulu pitkään aikaan tai hän on sairas, niin olen huolesta soikea ja heti ajattelen, ettei kai vaan…

Sitä vaan ei suostuisi luopumaan.