Päivien Kimallusta

Heinäkuu 7th, 2008 by kimmeli

Näin minä tuumasin eilen ruokapöydässä lapsilleni…ja mitä siitä seurasi? Arviolta tunnin mittainen keskustelu siitä, millainen? Se alkoi tyttäreni kommentilla - Hah, sinun miesvalinnat ovat olleet pohjanoteerauksia!

No, heidän isänsä on ollut ainoa varteenotettava ja sitä he ehdottivat edelleen:) Selitin kuitenkin tosiseikat sen suhteen ja sitten se alkoi. Lasten keskustelu, millainen mies meille voisi päästä… Olin ulkona kuin lintulauta. Laittelin pyykkejä kylppärissä ja naureskelin, kun niitä kriteerejä kuuntelin.

Mies ei saa olla juoppo, lihava, liian hiljainen, kiharahiuksinen, liian äänekäs, ruma, kovin köyhä, huumorintajuton, tyhmä…

Miehellä ei saa olla liian vanhoja lapsia, liian nuoria lapsia, rumaa autoa, kaljamahaa, toista naista, lemmikkieläimiä…

Mies ei saa juoda liikaa kaljaa, olla meillä yötä, mielistellä, kuvitella olevansa “isä”…

Listoja voisi jatkaa vaikka kuinka, mutta en enää muista kaikkia. Perustelutkin olivat kaikille. Esim. miksi mies ei saa olla ruma, niin sen takia, että kehtaa kavereille kertoa/myöntää sen olevan äidin ystävä.

Loppuilta meni, kun tytär etsi lehdistä kelvollisia miesehdokkaita. Kaikki olivat todella hyvännäköisiä, mutta olisin käynyt heille äidiksi. Oli pakko taas palata tosiasioihin ja muistuttaa lasta, että äiti on jo keski-ikäinen, eikä ole aikomustakaan sekaantua “lapsiin”. Siihen tyttö totesi, että kaikki äidin ikäiset ja vanhemmat ovat wanhoja ukkoja…

Että sillee…elä tässä nyt sitten!

Toukokuu 4th, 2008 by kimmeli

Näin se vaan on! Saan nyt kamalia kohtauksia lätkän takia! Voihan kilin kikkeli, sillä TV2 petti minut jälleen. Minun lemppariohjelmia EI tule, kun tulee sitä samperin lätkää. En kattoisi lätkää, vaikka oli haulikon piippu ottalla.

Eilen illalla ei tullut saksalaista dekkaria!!! Siihen minulla oli lääke, sillä minulla oli tallessa yksi Kettu:) Kiäh-kiäh, kun yksi lauantai olin teatterissa, niin paninpa talteen. Kattelin sen ja kuvittelin, että se tulee livenä. Minun yksinkertaisella mielikuvituksella onnistuin loistavasti.

Mutta entäs tänään! Kunnian hinta! Ei oo nauhalla mitään jaksoa ja miten hemmetissä minä nyt pärjään? Olen niin koukussa siihen sarjaan ja Pietro Peroniin…

Kerran, joskus, minä laitoin postia ylelle, että onko ihan pakko tehdä tämä minulle? Laittaa urheilua kun tulee ohjelmia, joihin on tottunut. Onko minun pakko alkaa ryyppäämään vai mitä teen, jos minut on saatu koukutettua joihinkin ohjelmiin ja sitten niitä ei lähetetä, vaan laitetaan jotain fucking-urheilua? Lupasivat laittaa tiedon eteenpäin..hah, tosi kilttiä, mutta aina vaan sama juttu. Minua melkein itkettää:(

No, tämä päivä meni sitten kyllä aika lailla urheilun hyväksi. Minun futarini pelasi ja minä olin siellä kentän reunalla. Pakko myöntää, että se on paikka, missä en tunne oloani luontevaksi. Tunnen oloni kuin norsuksi posliinikaupassa. Olen niin ulkona siitä touhusta. En ymmärrä pelistä, enkä osaa olla niitten ihmisten kanssa. Siellä äiti-ihmiset kikattavat omia juorujaan ja syövät! Siis, hämmästelin sitäkin ja en osanut puhua kellee yhtään mitään. Olen niin omituinen otus, että istuin omissa oloissani, kuuntelin musaa korvakuullokkeilla radiosta ja yritin olla, niin kuin en olisikaan. Vasta loppupeleissä poikani futiskaverin äiti tuli viereeni istumaan ja minut olisi voinut tikulla kaataa, kun olin niin ihmeissäni. Hänkin oli siellä sillai yksin:) No, ihan kiva.

Kattelin pelit ja isomman tauon aikana kävelin takas kotio ja sitten taas kentälle. Siinä minun urheiluosuus:) Haluan olla kondiksessa, kun menen telille!

Toukokuu 3rd, 2008 by kimmeli

Heti aamusta lähdin nuorimmaiseni kanssa kaupungille. Tyttäreni oli ystävänsä luona yökylässä ja vanhempi poikani vasta heräili. Me kaksi aamuvirkkua olimme jo ihan vireessä. Veimme pari kassia tavaraa lähetyskirpparille. Minua ei huvita nähdä vaivaa, pitää omaa kirppistä. Siksi on parempi viedä kaikki turha tavara lähetyskirpparille ja ehkä pikkasen tuottaa sillai apua jollekkin jossain. Vaan, se aukesi vasta klo 10 (hemmetti soikoon, kuka keksikin sen avaamisajan!) ja olimme oven takana jo 9.40. Onneksi sisällä oli joku ja kun hiukan vilkutimme, tuli avaamaan oven, ihanaa! Annoimme tavarat ja pääsimme jatkamaan matkaa. Kiersimme kirppareita ja katselimme kun kaupunki oli täynnä elämää. Ihmisiä joka paikassa ja kaikkea pikkutapahtumaa piisasi siellä sun täällä.

Tapasin tuttuja siihen malliin, että mukanani kulkeva pikkumies oli jo aivan kyllästynyt:) Eräs tapaamistani oli miespuolinen työkaveri, jonka kanssa juutuin keskustelemaan. Siihen sitten tuli myös naispuolinen työkaveri, joka ei minusta pidä. Minua jotenkin hämmästyttää aina se, kuinka helppoa se on näyttää? Kun itse yritän aina hyvien tapojen vuoksi olla näyttämättä vastenmielisyyteni. No, tämä naishenkilö meni uudestaan ohi ja sanoi vain tälle miehelle, että vieläkö sinä täällä olet? Meinasin sanoa, että haloo, minähän olen hänen kanssaan…

Torikahvilassa tapasin isäni, mikä oli sen puoleen hyvä juttu, että sain sille kerrottua tulevasta sairaalareissustani. Ihan vaan sillai yliolkaisesti :). Sanoin heti, että luotan siihen, ettei hän ala hötkyilemään ja että osaa kertoa sopivasti lievennetyn version äidilleni. Pyysin ymmärtämään minun toivettani ja kunnioittamaan sitä, etten todellakaan halua mitään helevetin härdelliä. Riittää kun itse yritän nyt selvitä kaikesta mitä tuleman pitää.

Huomenna meinaan mennä vielä vanhemman poikani peliä katsomaan. Jotenkin on vain kiire tehdä kaikkea, kun ei tiedä, mitä minulle käy ja milloin pääsen mahdollisesti uudestaan elämään ihan normaalia elämää ja arkea.

Huhtikuu 30th, 2008 by kimmeli

Minä en! Oho, olipas se suoraan sanottu, mutta täyttä totta.

Niin se kuitenkin on. Minun elämä on niin humua ja huisketta tykkänään, etten kaipaa ollenkaan lisää karnevaalia. Tai pikemmin näen Vapun hauskanpidon jotenkin väkisin väännetyltä. Ylenpalttinen alkoholin käyttö ja se pöhkö sekoilu ei näytä eikä tunnu minusta hauskalle. Tämä ei johdu siitä, että olisin kuivakka keski-ikäinen, vaikka olenhan minä, vaan olen aina ollut tätä mieltä.

Minulle hauskuus, ilo ja onni on oltava aitoa, eikä siihen tarvita Vappua tms. Sitten vielä se, että kun olen lonely rider, en jaksa kimppakivaa. Siis tarkoitan tätä, että joukossa se hauskuus tiivistyy (tyhmyydeksi). Osana tällä mielipiteellä on se, kun aikoinani olin aina Vappuna ravintolassa töissä ja jouduin sitä koheltamista katsomaan, niin ei se kyllä hauskaa ollut, pikemminkin säälittävää.

Olenpas minä nyt negatiivinen! Oikeasti olen hiukan väsynyt eilisestä sairaalareissusta. Olen tässä miettinyt tulevia ja mitä ensi viikolla selviää. Käytännön asiat alkavat olla jo järjestyksessä. Olen perunut menoja ja tapaamisia ja saanut lasten asiat hoitoon. Olen aika hyvällä mallilla.

Minusta huolimatta, ILOISTA VAPPUA toivottelen ja kippis!

Huhtikuu 29th, 2008 by kimmeli

Lukaisin Katja Kallion kirjan Tyypit. Nyt olen lukenut kaikki hänen kirjansa, paitsi Kuutamolla, sen esikoisen. Se jäi vaan jotenkin lukematta, mutta elokuvan olen nähnyt pariinkiin otteeseen. Pidän hänen kirjoistaan erittäin paljon, sillä siellä pulppuaa juuri sellainen huumori ja vakavuus, joka koskettaa minua.

Tyypit oli kirja erilaisista tyypeistä. Tuli sitä lukiessa heti mieleen kaikenlaisia omia kuvia kaikista erilaisista tyypeistä. Jos osaisi kunnolla kirjoittaa, voisi värkätä omanlaisensa Tyypit-teoksen, vaikkapa omaksi ilokseen:)

Synnytyssairaalaystävä: Ystävä, johon tutustuu sairaalassa, mutta jonka kanssa harvoin pidetään enää yhteyttä. Niin se vaan on. Kolme kertaa synnyttäneenä, muistan vieläkin näitä ystäviä! Ekalla pusaamisella kun olin niin vihreä kaikesta, niin oli helpottavaa, kun vieruskaverina oli äiti, joka oli siellä jo yhdeksättä kertaa! Kaiken lisäksi hän oli ammatiltaan kätilö. Kun minä heikossa hapessa suunnistin vessaan, jättäen jälkeeni verisen vanan ja pyörryin sinne, niin hän se tuli apuun. Hän se minua neuvoi ja opasti. Ilahduttavaa oli sekin, että hän oli kova lukemaan ja sain antaa hänelle lukuvinkkejä. Juttelimme todella paljon ja hän antoi minulle ohjeita, kuten sen, että imetyksen aikana kannattaa lukea, kun muulloin ei ehdi:). Hänen lapsensa kävivät vuorotellen katsomassa äitiä ja vauvaa, kun ei ollut kaikkien mahdollisuutta tulla yhtäaikaa.

Elimme monta päivää samassa huoneessa ja opimme toisistamme paljon. Juuri synnyttäneenä ne intiimit asiatkin ovat siinä vahvasti kuvioissa. Koskaan emme ole sen jälkeen tavanneet, mutta edelleen muistan häntä suurellä lämmöllä.

Kahdesta muusta synnytyssairaalaystävästä ei ole ihan niin mairittelevia muistoja. Toisella kerralla olin niin hyväkuntoinen, etten edes muista oliko minulla huonetoveria, jos oli, niin kuka?

Viimeisellä kerralla olin taas huonommassa kunnossa ja minulle siunaantui sellainen vieruskaveri, joka oli sanalla sanoen RASITTAVA! Olin todella kipeä ja väsynyt, mutta en saanut hetken rauhaa. Tällä “ystävällä” oli TV ja radio ja molemmat auki yhtä aikaa. Kaiken nupiksi hän pälpätti herkeemättä, puhumattakaan vieraista, joita ramppasi oven täydeltä. Minä en saanut edes housuja jalkaan ilman apua…että vieläkin nousee verenpaine, kun muistelee sitä. Jos olisin jaksanut, olisin varmaan kuristanut sen ämmän. Välillä kun piti oikein tarkistaa, että olihan hän synnyttänyt, kun se vauva oli ihan toissijainen? Tätä ystävää en ole todellakaan nähnyt enää, onnekseen!

Sitten on vielä ne synnäriystävät, jotka tulevat kadulla vastaan ja vain ulkonäöstä muistaa, että tuo se oli silloin samaan aikaan synnyttämässä…

Huhtikuu 28th, 2008 by kimmeli

Näin se nyt vaan on, että vesi suussa kiehuu, kun niin nälättää. Nyt ei syödä, kun on odotettavissa semmoset tutkimukset, ettei parane syödä.

Kirkkaita juomia saa juoda. Hain kolme litraa Spritea ja en edes tykkää siitä. Jahka olen loppassut ne, luulen etten ihan heti halua nähdäkkään limupulloja. Koskenkorvaa olisi tietysti voinut hankkia ja juoda sitä niin tarpeeksi, ettei varmaan olisi tullut ruoka mieleen ja olisi ollut puuduksissa lääkärin pakeille mentäessä:) Olisi sitten voinut sokeltaa, ettei ohjeissa kielletty viinan juontia. Lähes kaikki muu onkin kielletty.

Useinhan on niin , että kun Ei saa syödä, niin just sillo panee nälättämään niin kuin ei ikinä ennen. Jos eläisi koko ajan lihapotun vieressä niin ei olisi ollenkaan niin nälkä. Nyt kun kattookin leipää päin, vesi herahtaa kielelle.

Kauppareissulla kävin tyttäreni kanssa kahviossa ja oli pakko ottaa limukkaa, kun niin oli hönö olo. Tyttäreni taas otti juustosämpylän ja kiitteli siitä. Sanoi, että olipa maukas:) Pyysi sitten anteeksi, että tulipas kehuttua, kun olis varmaan maistunut äitillekin.

Tämä on vasta alussa ja seuraavat 24 h olen ruuatta! Kaikkea sitä tähän elämän juoksuun kuuluukin. No, kestän selkä suorana!

Huhtikuu 27th, 2008 by kimmeli

Hih, no nyt se selvis, etten oo elvis! Sentään olen aina luullut, että jotain perin outoa minussa on…kenessäpä ei. Mutta minäpä kuulun ryhmään, johon arviolta 5% ihmisistä kuuluu! Porukan nimi on “Sata rautaa tulessa”.

Kun minulla on pakko olla monta duunia yhtä aikaa, niin että olen ihan täpinässä. Laitan pyykkejä, mankeloin, viikkaan, kuuntelen radiota, siivoan ja kaikkea tätä yhtäaikaa. Töissä voin kivuttomasti hoitaa monta asiaa ja olen silloin elementissäni. En mene vain lenkille, vaan menen samalla hoitamaan jonkun asian. Katson tv:tä sillai, että samalla silitän tai luen lehdet. Kun istun vessassa, lajittelen pyykit. Kun olen jollain luennolla, olen nukahtaa, jos minulla ei ole muuta tekemistä jne.

Oikeesti, minulla ei olekkaan ADHD eikä tarkkaavaisuushäiriötä. Kyse on minun aivoistani??? Onko niissä jotain vikaa? Käsiini osui lehti: Hyvä terveys 5/2008, jonka sivulla 18 on artikkeli Sata rautaa tulessa. Ketä kiinnostaa, niin voi ottaa selvää lisää! Olin aina epäillytkin, että jos minulla olisi tarkkaavaisuushäiriö, niinmiten minä sitten kykenisin keskittymään esim. kirjan lukuun?

Lainaan siitä pätkän, joka on minun diagnoosi:)

“Näillä henkilöillä aivojen aktivaation perustaso on perinnöllisesti poikkeuksellisen alhainen. Dopamiini-nimisen välittäjäaineen viestinkuljetus ei ole aivoissa yhtä tehokasta kuin muilla ihmisillä. Aktivaation tason saa nostettua tekemällä monta asiaa yhtä aikaa.“

Huhtikuu 27th, 2008 by kimmeli

Sain ilokseni(?) lukea lehdestä Marttojen vinkkejä siivoukseen. Voi samperi, kun bakteereita on joka kolossa ja ne olisi saatava nististettyä! Pulloharja on kuulemma oikein hyvä hajulukon putsaukseen? Minkä? Eihän meillä ole pulloharjaakaan, kun ei pestä pulloja. Muistan kyllä sellaisen lapsuudestani, silloin kun oli pulloja ja äiti pani simaa. Mitäs pulloja nyt pestään?

En ole mikään kodin ihme, en pullan tuoksuinen äiti, joka vimpan päälle esiliina vyötärölle vyötettynä puunaa ja taas puunaa, aina rätti toisessa kädessä. Jos niin tekisin, niin kyllähän hommaa piisaisi. Töitten ja ruuan laittamisen lisäksi nuohoisin nurkkia ja hinkkaisin koloja pulloharjalla… En sitten ikinä kirjoittaisi mitään, en lukisi kirjoja, en kävisi teatterissa enkä elokuvissa…Herttinen, mitä elämää se sellainen olisi???

Ei meillä nyt kuitenkaan paskan keskellä eletä, sillä olenhan järjestyksen ihminen. Paikat ovat siistissä kunnossa, sängyt pedattu ja tavarat järjestyksessä, mutta niitä bakteereita kyllä piisaa:) Eikö niitä kuulu ollakkin? Ainakin olemme niin hemmetin terveitä. Juuri kun luin eräästä toisesta lehdestä, että ihmisten allergiat ja alentunut vastustuskyky johtuu liiallisesta hygieniasta. Niinpä, en minä tapa meidän bakteereita, osan kyllä, ettei kanta pääse liiaksi lisääntymään.

Muistan kerran, kun anoppi motkotti, minkä homman oli nähnyt, kun oli putsannut tiskipöydän kaakelit! Ois antanut olla. En minä niissä peilaa, kylppärin peili on piisannut vallan hyvin. Anoppi ei käy meillä enää, mutta silti aina kun tiskaan, niin muistan ne sanat, enkä hinkkaa niitä kaakeleita:)

Huhtikuu 26th, 2008 by kimmeli

Aamulla, kun menin töihin, oli viileätä. Hytisin ensin poikani kanssa pihalla, kun odotimme hänelle kyytiä. Mittari oli nollassa.

Mitäs sitten kun pääsin töistä? Siis aivan rantakeli. Aurinko paistoi kuin viimeistä päivää ja aivan hitsin kuuma. Viritin aurinkolasit, mutta vaatetus oli ihan sukasta. T-paita ihan ok, mutta sen päällä villatakki ja villakangastakki! Huh ja viiden metrin jälkeen olin jo hiessä ja kauppaan oli mentävä!

Olin suunnitellut viisaasti etukäteen ostavani vain muotovaahdon, mutta hikisenä sorruin ostamaan pari kylmää bisseäkin:) Jäätelöstä sentään kykenin kieltäytymään. Lottoonkin hurahdin… Sitten kipinkapin kotiin, ennen kuin olisin ostanut uikkarit tai veneen.

Kotona ei sitten tarvitse kotihommien kanssa paljo huhkia, kun ei vaan jaksa, kun ilta-aurinko lämmittää torpan lähes saunan veroiseksi. Nippanappa kun jaksaa sohvalla möllöttää, ni eikö se ole jo jotain. Kaiketi kun saa röhnöttää viel ihan omas rauhas, niin mahtuu hyvin.

Huhtikuu 25th, 2008 by kimmeli

En katsonut ensimmäistäkään jaksoa, mutta lapseni tiedoittivat minulle sen kuka se on ja miksei äippä hakeudu ohjelmaan:)

Kun näin sen unelmien poikamiehen kuvan, olin sanaton! Voi herttinen, minua ei olisi saanut maksustakaan kisaamaan mokomasta. Siis olettaen, että olisi ollut mahiksia:) Heh, onneksi ei. Kyllä tommoset unelmien poikamiehet ovat poikasia ja niistä kisaavat perhosia.

Silti minä kyllä toisinaan saatan unelmoida “unelmien poikamiehestä”, joka oikeasti ei ole poikamies. Jos minun ikäluokkaa oleva mies olisi poikamies, niin tuskien minkäänlaisten unelmien! Kyllä sitä on tyydyttävä eronneisiin ja karanneisiin, leskiin ja muuten elämää nähneisiin. Niissäkin on sitten niin kirjava valikoima, että ei ole kohdalle osunut yhtään varteen otettavaa. Meinaan, kun ne, jotka ovat niiku jälleen vapaalla jalalla, ovat lähes tulkoon paapomista tai terapiaa vaille..

Voi kääk, ja kun minä en ole terapeutti vaan ihan tavallinen nainen. Minusta olisi ihan mukavaa, jos joskus sellanen tavallinen, tasapainoinen mies tekisi itteään tykö. Eipä silti, kyllä tässä ilmankin toimeen tullaan.

Olisi lähdettävä avamaan yks putki…