Päivien Kimallusta

Syyskuu 27th, 2008 by kimmeli

Tänään kun en ole juuri muuta kun maata köllötellyt, niin Pien mies on tullut tämän tästä viereen. Muuten onkin kiltisti pysytellyt omassa huoneessaan. Ollaan juteltu edelleen eilisestä harakasta ja poika sanoi, että hänellä taisi olla “paskaa päässä”. Kertoi, että oli hauskaa juosta sen harakan perässä, joka oli “huonolentäväinen”, mutta sitten se vaan meni niin raa’aksi kun se naapurin poika oli alkanut sen kivittämisen. Pien mies ei siis ollut heittänyt yhtään kiveä. Oli yrittänyt hillitä, mutta turhaan. Silti oli ollut mukana ja koki syyllisyyttä… ja siitä ollaan tämä päivä puhuttu.

Muistin sitten joskus aikoinaan, kun Pien Mies oli vasta ajatuksissa ja me asuimme maalla. Sinitiainen lensi keittiön ikkunaan ja pökertyi. Minä sitä en nähnyt, mutta lasten isä pyysi lapsia kertomaan äidille. Juoksin aamutossuissani kevätlumelle pelastamaan sitä lintuparkaa, jonka lajitoverit olisivat muuten listineet! Toin sen kuistille ja asetin puukalikan päälle ja siinä vahdittiin, mikä oli linnun kunto.Toipuihan se Lensi läheiseen omenapuuhun ja siihenkö pesän sitten teki. Ainakin kaiken kesää siinä omenapuussa lauloi, kun istuin kuistin rappusilla ja nautin siitä konsertista. http://www.birdlife.fi/lintuharrastus/lintuharrastus.shtml

Kesäkuu 29th, 2008 by kimmeli

Aamutuimaan laitoin Pelimiehen taas matkaan. Nukkui uuden uutukaisen pallon kanssa yön! Huomasin kyllä, että se tekniikkapallo oli aivan ältsyn mieluinen, mutta että viereenkin? Kauppareissullahan se oli kyllä jo mukana. Pelimies on pallomies.

Kun jäin yksin, olisin voinut ottaa lokoisasti, mutta lähdin ulos, pyhäpäivän kävelylle. Kävelin kaupunginosaan, missä on paljon omakotitaloja ja taas kattelin taloja. Kiva, ei kiva, haluaisin, en haluaisi, ihana, rempan tarpeessa, mahtava piha…jne.

Kävelin myös talon, ohi, missä takavuosina kotvasen aikaa asui tätini. Hän oli vuokralla huoneessa, missä tuli joskus käytyä. Olin silloin nuoruuteni kynnyksellä ja jotenkin oli vain niin hienoa, kun jollain oli oma huone Mieleen jäi radiomankka, mistä tuli iskelmiä, huone oli siisti ja aurinko paistoi. Tädilläni oli leveälahkeiset gabardiinihousut, ylhäältä tiukat.

Sitten kävelin kerrostalon ohi, missä asuin ollessani 4v. Joka kerran muistan erään tapauksen, kun katson sinne pihalle. Siellä on sellainen betonikoroke, n. 1,5m korkea. Laitoin siihen lankun nojalleen ja kävelin aina sitä lankkua pitkin sinne korokkeelle. Kerran tein taas sitä samaa ja aloin notkuttaa sitä lankkua, niin juuri kun olisin päässyt korokkeelle, se perhanan lankku lipsahti siitä korokkeen päältä, WHAM! Meikäläisen leuka naksahti suoraan siihen betonin reunaan Vieläkin on arpi muistona…

Jatkoin kävelyä ja poikkesin välillä metsäpolulle. Sitten näin miehen, jolla oli pieni koira hihnassa, vai oliko se kissa, ei muuten ollut, sillä kun pääsin lähemmäksi, niin huomasin sen olevan PUPU. Aivan mielettömän söpö. Oli sitten ihan pakko jäädä haastelemaan pupumiehen kanssa.Kerroin, kuinka meilläkin tai vanhemmillani on ollut parikin pupua ja eivät sitten tottuneet valjaisiin. Eka pupu palasteli ne valjaat siihen kuntoon, että tuli sanomattakin selväksi, että hän niitä aio koskaan pitää.

Niin, tulipahan taas sen verran liikuttua, että voi loppupäivän ihana kaikessa rauhassa vetää lonkkaa.

Kesäkuu 11th, 2008 by kimmeli

Minulla on tänä iltana salainen tapaaminen paikassa, mihin minun on mentävä yksin… Siis en kirjoita tässä nyt sillä mielellä, että nää olis jotenkin mahdolliset viimeiset sanat, vaan siksi kun niin jännittää!

Tapaan miehen! Miehen, jonka kanssa olemme nyt vaihtaneen tekstareita ja vähän sähköpostiakin ja nyt on se legendaarinen ensi tapaaminen tiedossa. Sain siitä tiedon tänä aamuna, kun hän laittoi viestiä, että sopisiko pikatapaaminen illalla, kun hän menee tämän kaupungin läpi? Sen verran haluaa pysähtyä, että päästään näkemään ja halaamaan. Joten, auts, kuinka jännää!

Niin, hän on se kadonnut serkkuni. Ei siis mikään Sellainen Ihana Mies. Tein serkkupoikaan niin iskemättömän vaikutuksen, että siinä samassa muisti kuinka perin juurin mukava minä olen no, hekoheko. Jostainhan se on aloitettava ja minä kaikista serkuksista olen aina kai ollut se sosiaalisempi ja se sellainen pälättäjä, joka tarttuu tuumasta toimeen, kun muut viel saattavat jotain miettiä. Minähän en yleensä kerkee paljoo ajattelemaan.

Poikani, se vanhempi, sanoi tänä aamuna, kun tivasin sen puheita, että: - Sanoin, mitä sylki suuhun toi! Näin se menee, myös monessa muussakin asiassa:)

Kesäkuu 8th, 2008 by kimmeli

Minulla on runsaasti serkkuja. Voin sanoa, että olen keskivertoa enemmän yhteydessä serkkuihini, kuin mitä ihmiset yleensä. Minulla on ihania serkkuja. Kaikkia en kuitenkaan tapaile, joko välimatkojen takia tai siksi, että kaikki eivät vain ole samantyyppisiä yhteyden pitäjiä kuin minä.

Minulla on serkkuja, joita tapaan ja serkkuja, joiden kanssa ollaan muuten yhteydessä, kuten kirjeitse tai sähköpostilla.

Eräs serkku on sellainen, jota en ole tavannut enkä ollut minkäänlaisessa yhteydessä noin 15 vuoteen. Hän on kuitenkin ollut mielessäni usein. Ihana serkkuni, jonka “katoamista” suvusta en ala tässä setvimään. Olen etsinyt häntä mm. netistä ja joitain tietoja sainkin. Kuten että, hän on elossa! Selvitin, missä hän vaikuttaa ja millä alalla, että on perheellinen ja yhden lapsen isä. Yhteystietoja en saanut… Silti hän on ollut mielessäni.

Sitten koitti mahdollisuus tavata hänet. Hän oli tulossa kotikaupunkiini työnsä puolesta ja minä sain sen selville työni puolesta. Olin innoissani, mutta sairauslomani takia missasin sen…Harmitti vietävästi! Eilen oli uusi tilaisuus ja olin ajoissa paikalla. Vain huomatakseni, että kohtalo puuttui peliin ja serkkuni ei saapunutkaan. Sijainen saapui ja vaadin hänet luokille:) Sain tietää, että serkkuni oli sairastunut, eikä päässyt tulemaan, mutta sain tivattua häneltä serkkuni puhelinnumeron.

Illalla yritin soittaa serkulleni ja vain ikävä vastaaja oli toisessa päässä. En jättänyt viestiä, mutta ennen kuin kävin nukkumaan, kirjoitin hänelle viestin….johon hän vastasi tänään! Olen niin iloinen, aivan kuin pieni tyttö, joka on saanut uuden nuken. Hänkin olisi halunut tavata minut ja minä uskon sen! Hänen autonsa oli matkalla hajonnut ja siksi ei tullut… Aika jännä, miksi se sijainen selitti jotain muuta, oliko hänelle kerrottu toisenlainen tarina?

Serkkuni kyseli kaikkea muutamasta muusta serkustani ja tietysti veljestäni. Vastasin hänelle ja annoin vielä meiliosoitteenkin, toivorikkaana. Minusta olisi niin mahottoman hienoa, jos voisimme pitää yhteyttä, kaikkien vuosien jälkeen. Jään odottelemaan postia:)

Toukokuu 20th, 2008 by kimmeli

Eilen alkoi taas Kotikatsomossa sarja Vuoroin vieraissa. Minun kyllä piti katsoa se, mutta en vaan jaksanut valvoa! Oli ihan pakko mennä petiin, kun nukkumatti niin kutsuvasti vietteli - olen heikko, en millään kyennyt vastustamaan

Sitä ennen kerkesin kuulla BCR:n ByeByeBaby! Iik, ikinä en ollut BCR-fani, mutta kyllä sitä aikoinaan joutui kuulemaan ja nyt se tuo muistoja mieleen. Tiedoksi tietämättömille, niin BCR on Bay City Rollers, brittibändi, mikä aikoinaan sekoitti tyttöjen päät….

Minulla on heidän CD! Huom, CD, sillä ostin sen pari vuotta sitten Prismasta ja maksoi peräti 2€! Oli pakko ostaa, kun halvalla sai. Nyt sitten aina silloin tällöin fiilistelen sitä kuuntelemalla. Tänään aion pikkasen silittää, kun minulle eilen kannettiin silityslauta valmiiksi, joten en joudu sillai mitään nostelemaan. Silittämisestä olen kuitenkin aina tykännyt, eikä se niin pahoin rasita. Sitä paitsi, pakkoko minun on kaikkea kerralla silittää, kun lomaa on yllin kyllin:)

Huhtikuu 29th, 2008 by kimmeli

Lukaisin Katja Kallion kirjan Tyypit. Nyt olen lukenut kaikki hänen kirjansa, paitsi Kuutamolla, sen esikoisen. Se jäi vaan jotenkin lukematta, mutta elokuvan olen nähnyt pariinkiin otteeseen. Pidän hänen kirjoistaan erittäin paljon, sillä siellä pulppuaa juuri sellainen huumori ja vakavuus, joka koskettaa minua.

Tyypit oli kirja erilaisista tyypeistä. Tuli sitä lukiessa heti mieleen kaikenlaisia omia kuvia kaikista erilaisista tyypeistä. Jos osaisi kunnolla kirjoittaa, voisi värkätä omanlaisensa Tyypit-teoksen, vaikkapa omaksi ilokseen:)

Synnytyssairaalaystävä: Ystävä, johon tutustuu sairaalassa, mutta jonka kanssa harvoin pidetään enää yhteyttä. Niin se vaan on. Kolme kertaa synnyttäneenä, muistan vieläkin näitä ystäviä! Ekalla pusaamisella kun olin niin vihreä kaikesta, niin oli helpottavaa, kun vieruskaverina oli äiti, joka oli siellä jo yhdeksättä kertaa! Kaiken lisäksi hän oli ammatiltaan kätilö. Kun minä heikossa hapessa suunnistin vessaan, jättäen jälkeeni verisen vanan ja pyörryin sinne, niin hän se tuli apuun. Hän se minua neuvoi ja opasti. Ilahduttavaa oli sekin, että hän oli kova lukemaan ja sain antaa hänelle lukuvinkkejä. Juttelimme todella paljon ja hän antoi minulle ohjeita, kuten sen, että imetyksen aikana kannattaa lukea, kun muulloin ei ehdi:). Hänen lapsensa kävivät vuorotellen katsomassa äitiä ja vauvaa, kun ei ollut kaikkien mahdollisuutta tulla yhtäaikaa.

Elimme monta päivää samassa huoneessa ja opimme toisistamme paljon. Juuri synnyttäneenä ne intiimit asiatkin ovat siinä vahvasti kuvioissa. Koskaan emme ole sen jälkeen tavanneet, mutta edelleen muistan häntä suurellä lämmöllä.

Kahdesta muusta synnytyssairaalaystävästä ei ole ihan niin mairittelevia muistoja. Toisella kerralla olin niin hyväkuntoinen, etten edes muista oliko minulla huonetoveria, jos oli, niin kuka?

Viimeisellä kerralla olin taas huonommassa kunnossa ja minulle siunaantui sellainen vieruskaveri, joka oli sanalla sanoen RASITTAVA! Olin todella kipeä ja väsynyt, mutta en saanut hetken rauhaa. Tällä “ystävällä” oli TV ja radio ja molemmat auki yhtä aikaa. Kaiken nupiksi hän pälpätti herkeemättä, puhumattakaan vieraista, joita ramppasi oven täydeltä. Minä en saanut edes housuja jalkaan ilman apua…että vieläkin nousee verenpaine, kun muistelee sitä. Jos olisin jaksanut, olisin varmaan kuristanut sen ämmän. Välillä kun piti oikein tarkistaa, että olihan hän synnyttänyt, kun se vauva oli ihan toissijainen? Tätä ystävää en ole todellakaan nähnyt enää, onnekseen!

Sitten on vielä ne synnäriystävät, jotka tulevat kadulla vastaan ja vain ulkonäöstä muistaa, että tuo se oli silloin samaan aikaan synnyttämässä…

Huhtikuu 23rd, 2008 by kimmeli

Nyt kun aletaan muistella lapsuuden kauhukokemuksia, niin minulla se ei ollut hissi, vaan vessa!

Ensimmäinen vesiklosetti meillä oli jo kun olin 4v. Siihen asti olin käyttänyt ulkohuussia ja oikeastaan tottunut siihen, paitsi paperi siellä oli kovaa. Semmosessa kuparikoukussa olevia arkkeja, joista toinen puoli oli kiiltävä ja toinen matta. Sitä sai sitten hinkuttaa koko istunnon ajan, että sai sen edes vähän pehmeämmäksi. Välillä se paperi toimi jopa piirustuspaperina.

Vaan se vesiklosetti. Meillä oli sellainen tavallinen pyttymalli, missä vesisäiliö oli heti pytyn takana ja semmosesta mustasta nappulavipusesta tilattiin huuhtelu. Se oli ihan ok.

Vaan kun menimme setäni luokse kylään ja menin vessaan, niin olin saada slaagin. Pytty oli kyllä ihan kelvollinen, mutta se vesisäiliö. Se oli siellä katon rajassa, mistä roikkui ketjussa puinen palikka. Siitä piti nykäistä, että pytty tyhjenee. Taivas varjele, kuinka pelkäsin, sillä sehän voi vaikka pudota sieltä. Puhumattakaan siitä, ettei se ihan tavallisesta vedosta toiminut. Piti vielä osata oikein nykäistä. Oli pyydettävä äiti apuun.

Myöhempinä vuosina koulussa sinne säiliöön sitten pystyi piillottamaan vaikkapa kiisselin. Koulun kotitalousluokassa näin oli tapahtunut, legenda kertoo.

Huhtikuu 22nd, 2008 by kimmeli

Jossain on tiedossa hissiremontti. Olispa meilläkin. Tulisi kuntoa pikkasen kohotettua ja lapset saisivat kulkea rapuissa. Meidän talossa kun alituiseen marmatetaan, kun lapset juoksevat rappusia… Minusta se taas on liikunnallisesti ihan hyvä asia. Toista oli silloin, kun minä olin nuori(lapsi)…ehe-ehe! Silloin EI saanut käyttää hissiä, jos sattui olemaan alle 12v. Hisseissä oli kyltit, missä luki, ettei alle 12-vuotias saanut yksin käyttää hissiä!

Minä veljeni kanssa takerruimme sanaan yksin. Meitähän oli kaksi! Miksei me voida kulkea hissillä? Ei voitu:(. Silti, koska se oli kielletty leikki, harrastimme sitä…Asuimme kuudennessa kerroksessa, niin menimme hissillä vitoseen ja siitä sitten rappuja “hengästyneenä” ylös. Miksi? Siksi, että meidän kerroksessa asui se haukka, joka vahti meidän joka henkäystäkin. Kyllä vaan, silloinkin lapset olivat vain pahaisia kakaroita ja aina pahan teossa.

Kun tähän kaupunkiin rakennettiin oikein korkeita taloja, niin eräs luokkakaverini muutti yhteen niistä. Myöhästyimme kerran koulusta, kun ajelimme vain hissillä. Kerroksia oli 12 ja kun meni hissin takaosaan, sammui valot. Ajelimme ees sun taas, istuen hissin takaosassa ja vitsi, se oli muuten kivaa:) Kun menimme kouluun ja nöyränä pyytelimme opelta anteeksi, niin ope kysyi miksi olitte myöhässä? - Ajelimme hissillä…

- Ajelitte hissillä?????