Tässä päivässä kimaltavat kyyneleet
Elokuu 18th, 2008 by kimmeli
Sain äsken puhelinsoiton… Tiesin, että jonain päivänä se tulee, mutta silti en olisi halunut sitä, en vielä.
Kun aikoinaan aloitin kansakoulun, sain opettajakseni aivan ihanan opettajan. Sellaisen opettajan, joka toissa syksynä täytti 90v ja olin juhlissa. Meillä oli kirjeenvaihtoa ja muutenkin sellainen yhteys, että se vaan säilyi… Nyt se on ohi.
Rakkaan opettajani tytär soitti minulle ja kertoi, kuinka pitkä elämä oli sammunut. Minulle tuli kutsu hautajaisiin. Itkettää… Vasta viime viikolla ajattelin, mitä kuuluu hänelle. Olisin vielä halunut jutella ja kuulla jotain opettavaista.
Tiedän kuitenkin, että nyt hänellä on hyvä olla. Hänellä oli rikas elämä ja varmasti jakoi elämää monille. Minä suren nyt, sitä kuinka on ikävää menettää…
- Posted in Suru
Elokuu 18th, 2008 at 13.35
No voi.
Läheiseksi olet muodostunut opesi kanssa, onhan hänellä ollut pitkän työuran aikana satoja ja satoja oppilaita.
Elokuu 18th, 2008 at 13.37
Niinpä..Jotkut oppilaat vaan ovat tarpeeksi “kamalia”. Kävin hänellä kylässä jo silloin, kun olin 7v. Kun hän kirjoitti elämänkerran, markkinoin sitä yms.
Elokuu 18th, 2008 at 16.50
Taidanpa tällä hetkellä tietää tunteesi, poissa on jotain arvokasta.
Elokuu 18th, 2008 at 18.39
Murheellista kuultavaa. Itselläni ei ole ollut minkäänlaista yhteyttä opettajiini sen jälkeen kun kauan sitten koulusta lähdin.
Elokuu 19th, 2008 at 8.30
Voi, otan osaa suruusi.
Elokuu 19th, 2008 at 11.30
Kiitokset!
Useimmilla ei ole opettajiinsa yhteyksiä. Pelimieskin sanoi minulle, että jos hänen opensa kuolisi, ei itkisi:)
Minä itkin, koska opettajani oli enemmän kuin ope, ystävä! Kyllä opestakin voi tulla ystävä!