Elokuu 18th, 2008 by kimmeli
Sain äsken puhelinsoiton… Tiesin, että jonain päivänä se tulee, mutta silti en olisi halunut sitä, en vielä.
Kun aikoinaan aloitin kansakoulun, sain opettajakseni aivan ihanan opettajan. Sellaisen opettajan, joka toissa syksynä täytti 90v ja olin juhlissa. Meillä oli kirjeenvaihtoa ja muutenkin sellainen yhteys, että se vaan säilyi… Nyt se on ohi.
Rakkaan opettajani tytär soitti minulle ja kertoi, kuinka pitkä elämä oli sammunut. Minulle tuli kutsu hautajaisiin. Itkettää… Vasta viime viikolla ajattelin, mitä kuuluu hänelle. Olisin vielä halunut jutella ja kuulla jotain opettavaista.
Tiedän kuitenkin, että nyt hänellä on hyvä olla. Hänellä oli rikas elämä ja varmasti jakoi elämää monille. Minä suren nyt, sitä kuinka on ikävää menettää…
Elokuu 18th, 2008 by kimmeli
Toivottavasti kukaan ei pahastu, mutta minun on ollut pakko seurata urheilua, kun se ei vaadi mitään. Nyt kun keskittymiskyky on 0-tasoa, niin urheilun seuraaminen on vain olemista. Tuijottaa ruutua, missä tapahtuu ja pysyy kärryillä kun selostajan jauhavat kaiken moneen kertaan ja minun ei tarvitse ajatella mitään?
Kun yritin illemmalla katsoa Komisario Morsea, tipuin:( Oikeesti, en tajunut enää loppuratkaisua ja alkoi niin ottaa pannuun, että menin nukkumaan. Odottelen, että tokenen niin, että saan keskittymiskykyni takaisin ja voi lukea, sillä sekään ei onnistu, ei edes IltaSanomien luku onnistunut tänään. Yritin sentään sairaalan kahviossa.
Kävin nimittäin minut leikanneen kirurgin vastaanotolla. Ihana lääkäri, joka sanoi, että ei ku napa paljaaksi:) Kaikki on mennyt hyvin ja jään odottelemaan kutsua Helsinkiin, geenitutkimuksiin. Lähtiessä sanoi, että voi hyvin ja niinhä sie voitkin:) Vein hänelle kirjan lahjaksi, jonka lupasi lukea jo ensi yönä.
Jos tänään vetäisi vielä lonkkaa, niin voisi yrittää jo huomenna sorvin ääreen..
