Päivien Kimallusta

Heinäkuu 25th, 2008 by kimmeli

Joka päivä on pakko keksiä joku meno, ettei jää sängyn pohjalle, mikä muuten olisi äärimmäisen helppoa. Tänään oli se, että oli haettava liput musikaaliin. Treffit ystäväni kanssa oli 11.30 ja meinasin myöhästyä, kun en saanut edes itte sukkia jalkaan. Samperin avutonta.

Vaan nyt on liput MammaMia-musikaaliin, jonne mennään syyskuussa kolmen sukupolven voimin. Sen kunniaksi kävimme vielä kahvilla ja söinpä mansikkaleivoksen. Lohduttelin sillä itseäni, että jostain se on energiaa revittävä, ettei ihan housut pyöri jalassa.

Lasten kanssa oli sen jälkeen treffit kaupassa. Se kyllä venyi niin, että kävimme useammassa kaupassa, kun tytsä sai repun. Pakko oli ostaa uusi reppu, kun koulukin vaihtuu. Eihän yläasteelle voi mennä ala-asteen repussa… Kirjakaupassa kävimme ostamassa vauvakirjan ristiäisiin, mitkä ovat 3.8 Turussa. Sitten ruokakauppaan ja lapset hoitivat kaiken, minä vain sen finanssipuolen. Lounas hankittiin snagarilla.

Loppupäivän meinaan ottaa lunkisti, kun ei vaan paljoo jaksa nyt muuta. Kone onneksi virkosi aamulla, niin on helpompi kirjoittaa, vaikka kädet ovatkin puoltehoset, eikä päässäkään kaikki täysillä kulje…

Heinäkuu 25th, 2008 by kimmeli

Eilinen päivä meni aika kiville. Aamusta ajelin sairaalaan ja olin tiputuksessa yli kolme tuntia. Aluksi meni ihan kivuttomasti. Yritin lukea, paitsi kun eräs toinen täti pajatti herkeemättä, niin se vähän häiritsi. Kun ei millään jaksaisi kuunnella ihmisten sairaskertomuksia. Itse en puhunut mitään! Minä suupaltti, olin hiljaa.

Loppuaika oli kamalaa, kun se kirvely alkoi, niin en jaksanut edes lukea Kun hoito oli ohi, oli rapakunnossa. Kädet ja nyt myös jalat olivat niin puuduksissa, että kävely ei meinanut luonnistua. Jouduin välillä huilimaan, että sain köpöteltyä kahville. Join teetä ja se kuppi tuotiin minulle pöytään, kun ei vaan uskaltanut itse edes yrittää.

Sen jälkeen menin vielä hammaspolille. Sanoin, että olen niin puuduksissa, että vois vaikka turpaan vetää, niin ei tuntuis missään No, siellä oli kuitenkin se ihana lääkäri, johon ihastun joka kerta… Eli naama korvissa ajelin kotiin. Autolla ajo onnistui ihmeen hyvin, kun siihen se puudutus ei vaikuttanut.

Hain tyttäreni kotiin ystävänsä luota ja hän se sitten availi minulle ovet. Menin sänkyyn ja koko päivän makasin, koska oli vaan niin kamala olo. Mahaa koski, päätä särki ja liikkuminen oli vaikeaa. Lapset kävivät kaupassa ja laittoivat ruokaa. Pärjäsivät niin hyvin, että ihan rauhassa sain maata.

Koneelle en meinaan päässyt, kun näyttö oli pimeenä. Sekin halusi huilia, kun emäntä oli kanveesissa. Tämä päivä on pikkasen parempi, mutta en tiedä jaksanko kaupungille lähteä. Pakko olisi, kun rahaa ei ole ja lapsille olisi maksettava viikkorahat ja ruokaa olisi saatava lisää. Siis heille, minun ruokahalut ovat tipotiessään. Mutustin yhtä leipäpalaa varttitunnin ja se ei maistunut MILTÄÄN.