Päivien Kimallusta

Kesäkuu 15th, 2008 by kimmeli

Niin se on, ultra bra, kun tarkastelee omaa oloaan. Siis jos ottaa huomioon, että olen sairas, niin kerrassaan hieno fiilis. Ehkäpä jopa hitusen parempi olo kuin terveenä ollessa

Olen nauttinut olostani lempipuuhastelulla eli silittämällä pyykkiä ja kuuntelemalla musaa. Aloitin Ultra Bra:n musalla, johon en varmaan kyllästy koskaan. Olen sillai jaksottanut näitä töitäni nyt sillai, että silitän vain tunnin ja huilailen toisen tunnin. Muuten saattaa käydä niin, että silitän itseni uuvuksiin ja se ei ole itse tarkoitus. Silitettävää nimittäin piisaa kun oikein on säästellyt.

Ultra Bra:n jälkeen upposin YÖhön ja se on aina niin upeeta. Tarttee jo alkaa fiilistellä sillä, että pääsee ens kuussa YÖn keikalle.

Lapset tulevat illalla kotiin ja pakko myöntää, että on jo ikävä.

Kesäkuu 14th, 2008 by kimmeli

Vein lapset isälleen. Tappelivat taas niin, että melkeinpä ilolla vein heidät isänsä hoteisiin, että saan vähän aikaa olla kuulematta sitä jähinää.

Olen yksin ja nautin täysin siemauksin. Lähdin lenkille, kävin kastelemassa ystäväni kukat. Sitten vaan kävelin pitkin katuja pitkin ja kuuntelin musaa. Se tuntui niin hienolta. Kun tulin kotiin, kaadoin itselleni sherryä ja nautin, kun saan vaan olla eikä tarvitse puhua kenellekkään yhtään mitään.

Yksinolo on minulle niin iso nautinto, että luulenpa hyvinkin etten pärjäisi ilman. Kun tuntee itsensä ja tulee itsenä kanssa toimeen, niin silloin se yksin olo vasta mannaa onkin.

Kesäkuu 13th, 2008 by kimmeli

Aamulla kello 9 se alkoi ja oli muuten ihan oikeesti mukavaa. Minua ei sattunut ja kaksi tuntia siinä istuskelin tippapullojen kanssa. Kirjaa luin ja aika meni suorastaan siivillä. Ainoo, että vessaan oli välillä päästävä, totta hitossa, kun on sillai nakelissa. Vaan, onnistuhan se, kun otin tippaheikin mukaan ja siihen sain jo hyvää harjoitusta sairaalassa.

Seuraavaksi menin klo 12 hammaspolille ja siinä minulla oli vähän luppoaikaa ja taas olin kiitollinen siitä minun hyvästä kirjasta minkä kaivoin heti viihdyttämään minua. Hammaspolilla minulla on niin ihan lääkäri, ettei sen seurassa oo huono olo. Kun hän sitten siinä minun lähtöä tehdessä katsoi kauniilla sinisillä silmillään ja hymyili, niin minulla alkoi suuta kuivaa…ehkä se osaksi johtui siitä, että en ollut juonut aamuseiskan jälkeen pisaraakaan. Oli pakko olla juomatta ja syömättä, sillä siirryin seuraavalle osastolle…

Ultraääniaika oli seuraavaksi klo 13. Sielläkin jouduin odottamaan, mutta sen verta vilkasta oli, kun kaiken aikaa meni sänkyjä sinne ja tänne, niin keskittyminen ei ollut ihan parasta. Kun pääsin telille, niin sain tietää, että kaikki sisuskaluni ovat oikeilla paikoillaan ja lisäksi vielä ihan hyvässä kunnossa. Kysyinkin, että ei siinä sitten pääse kuuntelemaan, viheltääkö maksa

Kun laitoin lääkärilleni meiliä, niin hän kertoi, ettei vihellä, jos UÄ on ok ja minun helmikuussa otetut maksa-arvot olivat kunnossa. Sen kunniaksi hain sherrypullon, kun en sitten olekkaan juoppo

Olutta en nyt sitten voi juoda, koska kaikki KYLMÄ juominen ja syöminen ja jopa kosketus voi aiheuttaa puutumisreaktion. Eli, en juo olutta, en syö jäätelöä ja kun otan kerman kaapista laittaakseni sitä kahviin, niin laitan ensin lapaset käteen! Semmosia hauskoja uusia asioita ja uusia totutteluja.

Tänä iltana aloitan lisäksi vetää nappeja. Joka ilta ja aamu. Lisäksi on sitten niitä tabuja, että jos paukahtaa paha olo, niin sit taas otetaan eri purkista. Kolme seuraavaa viikkoa olen ihan aineissa ja sitten on viikon pausssi ja jälleen sairaalaan hakee lisää, joten onpa mielenkiintoista.

Kuulin radiosta tänään, että pienistä asioista kannattaa nauttia, kun niitä on enemmän!!!

Kesäkuu 13th, 2008 by kimmeli

Tänään on se suuri päivä, siis se, kun menen sairaalaan ja vietän siellä ainakin puoli päivää. Olen järjestänyt niin, että käyn peräti kolmella polilla hoitoja saamassa. Eri jännää. Kirjan pakkaan mukaan, että aika tulee käytettyä mahdollisimman hyvin.

Ilmakin on niin kaunis. Aurinko on sillai varovasti noussut, aivan kuin anteeksi pyydellen, tietäen kuinka minä en siitä isommin piittaa, mutta silti ihan kuin vain hiukan yrittääkseen piristää minua, tsempaten, että kaikki sujuu hienosti!

Kesäkuu 12th, 2008 by kimmeli

…kerron kuinka jännittävä tapaaminen sujui.

Satoi vettä ja olin sovitussa paikassa odottamassa sateenvarjon kanssa. Sovittu aika ei pitänyt paikkaansa, minkä arvasinkin, mutta ei sen väliä. Olin tilannut puistokonsertin viihdyttämään minua

Sitten hän saapui, astui autosta ja halasimme. Se oli uskomattoman herkkä tilanne. Hän, minun kaivattu serkkuni oli siinä, elossa ja hyvinvoivana. Sitten hän esitteli minulle suloisen pienen tyttärensä, jossa oli helposti havaittavissa niin tätini kuin serkkunikin piirteitä. Juttelimme kaikkea, mutta kello oli paljon ja heidän oli jatkettava matkaa. Huomasimme, että meillä olisi niin paljon sanottavaa, että aikaa pitäisi olla paljon enemmän. Halasimme vielä kertaalleen ja sitten hän oli poissa.

Vaan ei se siinä ollut. Olemme jatkaneet antoisaa viestittelyä. Kun kerroin hänelle, miten onnellinen olin, penkoessani tietoja hänestä jo jokunen vuosi sitten, niin ensinnäkin sen takia, että hän on elossa. Sitten siksi, että hän on menestynyt ja se, että hänellä on perhe. Tänään hän laittoi minulle superpitkän viestin, joka sai minut itkemään… Laitan tähän siitä pätkän:

“Jotenkin on sanoinkuvaamattoman lämmin olo sydämessäni sinusta ja siitä, että tämän elämän elettyäni joku haluaa halata minua vain siksi, että olen hengissä (Sen kaltaista välittämistä en ole äidin jälkeen kokenut kuin tyttäreltäni), olen silti surullinen että pitää elää elämä ymmärtääkseen, että toisinkin olisi voinut olla…Lohdullista löytää ainakin sinut…”

Aiomme tavata taas, joskus… Se kuitenkin on selvää, että meidän välillä on yhteys, josta olen erityisen onnellinen.

Kesäkuu 12th, 2008 by kimmeli

Eilen illalla myöhään juttelin tyttäreni kanssa, mitä sitä tekisi, jos saisi tietää, että elää elämänsä viimeistä päivää… Tai siis hän kertoi, mitä hän tekisi ja minä kuuntelin ja nauroin

Ensin hän ajatteli tekevänsä itsemurhan, kun mitäs sitä suotta pitkittämään. Sitten alkoi pulputa vaikka mitä kaikkea, kuten että, tekisi kaikkea pahaa, koska ei mitään väliä millään. Menisi vaikka kauppaan, kaataisi ja paiskoisi kaikkea pitkin ja poikin… Siihen tuumasin, että no, sitten äippä joutuis maksumieheksi? Siinä tapauksessa äitinkin olisi kuoltava ja loppujen lopuksi kaikkien lähisukulaisten

Sitten hän polttaisi tupakkaa ja joisi viinaa. Ottaisi elämän ekat ja vikat kännit. Yrittäisi välttää kiroilua, että pääsisi taivaaseen Ei haluaisi tavata kavereitaan, ettei tulisi paha mieli. Söisi kaikkia herkkuja vattansa killilleen jne. Tuumasin, että melkoisen kiireinen päivä…

Mitähän sitä itse tekisi? Vaikea kuvitella kun aina elää kuin viimeistä päivää. Enkä totta puhuen haluaisi tietää sitä, elämäni viimeistä päivää.

Kesäkuu 11th, 2008 by kimmeli

Minulla on tänä iltana salainen tapaaminen paikassa, mihin minun on mentävä yksin… Siis en kirjoita tässä nyt sillä mielellä, että nää olis jotenkin mahdolliset viimeiset sanat, vaan siksi kun niin jännittää!

Tapaan miehen! Miehen, jonka kanssa olemme nyt vaihtaneen tekstareita ja vähän sähköpostiakin ja nyt on se legendaarinen ensi tapaaminen tiedossa. Sain siitä tiedon tänä aamuna, kun hän laittoi viestiä, että sopisiko pikatapaaminen illalla, kun hän menee tämän kaupungin läpi? Sen verran haluaa pysähtyä, että päästään näkemään ja halaamaan. Joten, auts, kuinka jännää!

Niin, hän on se kadonnut serkkuni. Ei siis mikään Sellainen Ihana Mies. Tein serkkupoikaan niin iskemättömän vaikutuksen, että siinä samassa muisti kuinka perin juurin mukava minä olen no, hekoheko. Jostainhan se on aloitettava ja minä kaikista serkuksista olen aina kai ollut se sosiaalisempi ja se sellainen pälättäjä, joka tarttuu tuumasta toimeen, kun muut viel saattavat jotain miettiä. Minähän en yleensä kerkee paljoo ajattelemaan.

Poikani, se vanhempi, sanoi tänä aamuna, kun tivasin sen puheita, että: - Sanoin, mitä sylki suuhun toi! Näin se menee, myös monessa muussakin asiassa:)

Kesäkuu 10th, 2008 by kimmeli

Tapailen nyt ystäviä, kun on aikaa ja se ei sitten millään lailla rasita. Eilen tapasin vanhemman naisen. Kun kerroin tyttärelleni, kenet aion tavata, niin sanoi: - Sun kaikki ystävät on aina niin vanhoja!

Niinpä, tietysti lähes 13v:aan mielestä, koska minun ikäiset ja vanhemmat ovat hänen mielestään vanhoja, paitsi ei äiti :).Totta on myös se, että minulla on muutamia jo eläkkeellä olevia ystäviä. He juuri ovatkin minulle tärkeitä, sillä kunnioitan ja arvostan heidän elämän kokemustaan. Sitä paitsi, en minä mitään henkisesti vanhoja tapaile!

Tänään tapasin ystävän, joka on ikätoverini! Wau! Hän on pienikasvuinen ja sellainen ihminen, jonka kanssa aikaa vietettyäni(tänään 4h) olen kuin uusi ihminen. Hänen asenne ja huumori on samaa luokkaa kuin minulla ja meillä on aina tavattoman hauskaa. Käsittelemme toki vakaviakin asioita, mutta sitten heitetään höysteeksi taas jotain hemmetin hulvatonta. Kun tietää hänen elämänsä kamppailun ja kaikki vastoinkäymiset, niin omat huolet eivät tunnu missään.

Vuosien varrella on jäänyt ystävistäni monia pois ja he ovat olleet juuri niitä ikätovereita. Ei vaan ole ollut oikein keskustelunaiheita, jos heillä suurin murhe on joku sellainen, kuin että aviomies jättää sukkansa keskelle lattiaa… Lisäksi se, että useimmat aviovaimoystävät ovat minua hyvin kärkkäästi olleet neuvomassa joka asiassa, sillä onhan se niin, että yksinhuoltaja ei osaa kasvattaa lapsiaan, ei ymmärrä mitään miehistä, ei osaa olla kypsä aikuinen ja ylipäätään on muutenkin jotenkin keskivertoa tyhmempi!

Pointti onkin siinä, että he eivät tiedä sitä, kuinka hyvin minä loppupeleissä lapseni huollan ja kasvatan:). Puhumattakaan siitä, kuinka syvä tuntemus minulla on miehistä…hihhih. Fiksu aikuinen en aio ikinä olla! Haluan aina olla se lapsekas käkättäjä, joka antautuu elämälle avosylin ja niin ollen nauttii joka hiivatin päivästä. Joten, en kyllä ole kovin tyhmäkään, ainakaan kaiken aikaa. Joskus voi olla ajoittainen tyhmyyskohtaus, mutta se menee nopeasti ohi.

Jos minä lakkaan nauramasta, minut voi kyörätä hoitoon!

Kesäkuu 10th, 2008 by kimmeli

Kun poikani voitti sen matkalahjakortin, se on risteily neljälle hengelle. Voisi kuvitella, että no, siitähän me vain lähdemme, vaan toisin on. Meillä on ihan selvä kahtiajako, puolet haluaa kirkuen ja se toinen puoli ei sitten edes köysissä.

On melkein sanomattakin selvää, että minä en astu laivaan. Ajatuskin alkaa nostaa palaa kurkuun. Nuorempi poikani on samaa mieltä. Meillä on sen verran päässä vikaa, että kaikki vehkeet, mitkä keikkuvat ja heiluvat jollain lailla, sekoittavat pään ja sisuskalut, yäks!

Kaksi lasta nyt palaveeraavat, kenet saisivat mukaansa??? Minua harmittaa se, kuinka kovasti he haluavat ja en voi juuri asiaa auttaa. Kunnon reipas äiti uhmaisi kaikkea ja lähtisi, veisi vaan lapsensa laivaan. Vaan kun minä en ole sellainen marttyyriäiti. Olen pelkuri, enkä uskalla senkään takia, että jos minulla jo niitten hoitojen takia on paha olo, niin menisinkö sitten laivalle hakemaan lisää potkua?

Sekin on vielä, että en muutenkaan pidä laivoista. Minulle ei ole siellä mitään. En ryyppää, en shoppaile, en ole hyvän ruuan ystävä ja nyt vielä vähemmän, kun missään tapauksessa en voisi syödä seisovasta pöydästä. Siis, niin kuin seisovasta syödään, tyrät rytkyen. Sitten se, että minua ahdistaa paikka, mihin olen suljettu keskellä merta… voipi tuntua neuroottiselta, mutta en väitä vastaan.

Täytyy nyt katsella, saadaanko ketään lapsille kaveriksi…Jos ei, niin se on kyllä harmillista. Kaikki tyssää aina siihen, kun ei ole rahaa. Vaikka on ilmainen risteily, niin rahaa on silti oltava.

Kesäkuu 9th, 2008 by kimmeli

Juuri ennen kuin nukahdin, kuulin kun poikani sanoi: - Äiti, joku välähti! Joo-joo.

Yöllä heräsin, kun paukahti. Siihen tyyliin, että luulin kaupungin halenneen kahtia. Onneksi en sentään pudonnut sängystä. Nukahdin heti uudestaan, mutta sitten näin salamat! Siis niin välähti, että se näkyi unessakin. Siinä sitten nukkuessani aloin aina laskea, yksi-kaksi-kolme-neljä-viisi ja sitten jyrähti! Laskin niin kauan, että ymmärsin, ettei se taaskaan tullut ihan tämän kaupungin ylle. Se oli vain se yksi suuri pamaus, joka ikään kuin herätti minut nukkuessanikin nauttimaan ukonilmasta. Ukko Pöriläinen kiersi kaupunkia ja oli lähimmillään parin kilsan päässä ja jatkoi sitten ties minne.

Ukkonen on niin ihanan kamalaa. Jotenkin muka pelottaa mutta silti se vaan on niin rauhoittavaa, kun oikein paukkuu ja salamoi ja sitten se vesisade. Sen jälkeen vaan satoi, kaikessa rauhassa ja nukuin loppuyön niin hyvin, ikkuna auki…

Aamulla nousin heti imppaamaan sitä jumalaista tuoksua! Siis kun kaupungissakin sen tuoksun saa nenäänsä, niin se onnea on!