Kesäinen sade…
kimmeli 29. Kesäkuu, 2008
Nukuin päikkärit ja heräsin, kun lapset kotiutuivat. Oli niin nuupallaan oleva olo, että ajattelin vielä piipahtaa lenkillä. Sain musaa mukaan, kun otin Pelimiehen MP3:sen. Se oli kyllä virhetikki, sillä kyllä 10-vuotiaan pojan musamaku on sen verran poikkeava äitin mausta, vaikka äiti kuin olisi kaikkiruokainen ja aikaansa seuraava.
Ajattelin heittää oikein hervottoman lenkin ja kerrankin muistin askelmittarin, joka on ollut minulla jo ties kuinka kauan, mutta aina vaan jäänyt piirongin laatikkoon.
Reippaasti askelsin menemään ja meinasi alkaa satamaan, mutta meinaamisesta ei pidetä. Vesisade ei tapa ja pysyy tuoreena, kun välillä kastuu 
Suunnilleen puolessa välissä alkoi meikä jo hyytyä ja olisi tehnyt mieli huilata. Vaan tällä reitillä ei ollut minkäänlaista penkkiä, eikä tehnyt mieli ihan mihin tahansa ahteria asettaa, kun väärästä paikasta voi olla niin kohtalokkaat seuraukset. Hidastin vähän vauhtia ja lupasin itselleni oluen, kun pääsen kotiin.
Vaan kuinkas sitten kävikään? Alkoi sataa, sillai ihan oikein kunnolla, ukkosen säestyksellä. Menin puun alle suojaan ja mietin kaikki mahdolliset vaihtoehdot, millä päästä kotiin. Soitanko naapurille? Taksin? Jollekkin vanhalle heilalle? Siinä samassa tyttäreni soitti ja pyysin menemään naapuriin pyytämään äitin hakua. Naapuri ei ollut kotona. Taksin numeroa en muistanut ja ne heilat jäi, kun olisin kuitenkin joutunut ainakin kahvit tarjoamaan… Mikä neuvoksi?
Keräsin itteni ja ei kun menoksi. Ei sitä sokerista olla. Se kun alkaa kastua(sateesta), tuntuu ikävälle, mutta sitten kun on jo ihan märkä, ei vois vähempää häiritä. Loppujen lopuksi olin kuin uitettu. Kaiken huipuksi pari viimeistä kilsaa paistoi aurinko niin kuin ei ikinä ennen.
Kotiin paluu oli niin huikeaa, että sitä on vaikea sanoin kuvata. Riisuin märät vaatteet, menin suihkuun, lämpimään, ah ja voih! Sitten nupiksi se olut.
Askelmittari kertoi, että tallasin 6,8km
Vieläkin on arpi muistona…