Päivien Kimallusta

Kesäkuu 10th, 2008 by kimmeli

Tapailen nyt ystäviä, kun on aikaa ja se ei sitten millään lailla rasita. Eilen tapasin vanhemman naisen. Kun kerroin tyttärelleni, kenet aion tavata, niin sanoi: - Sun kaikki ystävät on aina niin vanhoja!

Niinpä, tietysti lähes 13v:aan mielestä, koska minun ikäiset ja vanhemmat ovat hänen mielestään vanhoja, paitsi ei äiti :).Totta on myös se, että minulla on muutamia jo eläkkeellä olevia ystäviä. He juuri ovatkin minulle tärkeitä, sillä kunnioitan ja arvostan heidän elämän kokemustaan. Sitä paitsi, en minä mitään henkisesti vanhoja tapaile!

Tänään tapasin ystävän, joka on ikätoverini! Wau! Hän on pienikasvuinen ja sellainen ihminen, jonka kanssa aikaa vietettyäni(tänään 4h) olen kuin uusi ihminen. Hänen asenne ja huumori on samaa luokkaa kuin minulla ja meillä on aina tavattoman hauskaa. Käsittelemme toki vakaviakin asioita, mutta sitten heitetään höysteeksi taas jotain hemmetin hulvatonta. Kun tietää hänen elämänsä kamppailun ja kaikki vastoinkäymiset, niin omat huolet eivät tunnu missään.

Vuosien varrella on jäänyt ystävistäni monia pois ja he ovat olleet juuri niitä ikätovereita. Ei vaan ole ollut oikein keskustelunaiheita, jos heillä suurin murhe on joku sellainen, kuin että aviomies jättää sukkansa keskelle lattiaa… Lisäksi se, että useimmat aviovaimoystävät ovat minua hyvin kärkkäästi olleet neuvomassa joka asiassa, sillä onhan se niin, että yksinhuoltaja ei osaa kasvattaa lapsiaan, ei ymmärrä mitään miehistä, ei osaa olla kypsä aikuinen ja ylipäätään on muutenkin jotenkin keskivertoa tyhmempi!

Pointti onkin siinä, että he eivät tiedä sitä, kuinka hyvin minä loppupeleissä lapseni huollan ja kasvatan:). Puhumattakaan siitä, kuinka syvä tuntemus minulla on miehistä…hihhih. Fiksu aikuinen en aio ikinä olla! Haluan aina olla se lapsekas käkättäjä, joka antautuu elämälle avosylin ja niin ollen nauttii joka hiivatin päivästä. Joten, en kyllä ole kovin tyhmäkään, ainakaan kaiken aikaa. Joskus voi olla ajoittainen tyhmyyskohtaus, mutta se menee nopeasti ohi.

Jos minä lakkaan nauramasta, minut voi kyörätä hoitoon!

Kesäkuu 10th, 2008 by kimmeli

Kun poikani voitti sen matkalahjakortin, se on risteily neljälle hengelle. Voisi kuvitella, että no, siitähän me vain lähdemme, vaan toisin on. Meillä on ihan selvä kahtiajako, puolet haluaa kirkuen ja se toinen puoli ei sitten edes köysissä.

On melkein sanomattakin selvää, että minä en astu laivaan. Ajatuskin alkaa nostaa palaa kurkuun. Nuorempi poikani on samaa mieltä. Meillä on sen verran päässä vikaa, että kaikki vehkeet, mitkä keikkuvat ja heiluvat jollain lailla, sekoittavat pään ja sisuskalut, yäks!

Kaksi lasta nyt palaveeraavat, kenet saisivat mukaansa??? Minua harmittaa se, kuinka kovasti he haluavat ja en voi juuri asiaa auttaa. Kunnon reipas äiti uhmaisi kaikkea ja lähtisi, veisi vaan lapsensa laivaan. Vaan kun minä en ole sellainen marttyyriäiti. Olen pelkuri, enkä uskalla senkään takia, että jos minulla jo niitten hoitojen takia on paha olo, niin menisinkö sitten laivalle hakemaan lisää potkua?

Sekin on vielä, että en muutenkaan pidä laivoista. Minulle ei ole siellä mitään. En ryyppää, en shoppaile, en ole hyvän ruuan ystävä ja nyt vielä vähemmän, kun missään tapauksessa en voisi syödä seisovasta pöydästä. Siis, niin kuin seisovasta syödään, tyrät rytkyen. Sitten se, että minua ahdistaa paikka, mihin olen suljettu keskellä merta… voipi tuntua neuroottiselta, mutta en väitä vastaan.

Täytyy nyt katsella, saadaanko ketään lapsille kaveriksi…Jos ei, niin se on kyllä harmillista. Kaikki tyssää aina siihen, kun ei ole rahaa. Vaikka on ilmainen risteily, niin rahaa on silti oltava.