Päivien Kimallusta

Toukokuu 17th, 2008 by kimmeli

Tänäaamuna soitti exäni vaimo kertoakseen hauskan jutun. Siellä oli lasteni pikkuveli kovasti oottanut sisaruksiaan viikonlopuksi. Kysellyt sitten, onko se niitten äiti jo päässyt sairaalasta? Johon oli kerrottu, että on toki.

-Milloin minä saan nähdä sen vauvan? oli siihen pikkumies tuumannut:)

Eihän sairaalassa olla kuin vauvoja hakemassa. Niinpä, haava olisi kyllä semmoinen, että vauva olisi voinut tulla, mutta… mistähän me se vauva nyt tähän raapaistaisiin?

Toukokuu 16th, 2008 by kimmeli

Piipahdin kaupassa pienen miehen kanssa. Alkoi tehdä mieli olutta, siis ihan siinä mielessä, jos se pikkasen auttaisi ton suolen toiminnan kanssa:) Menimme kauppaan ja keräsimme korillisen ostoksia ja äipälle kaksi olutta. Poika keräsi kaiken ja lastasi hihnalle, pakkasi ja kantoi kotiin. Minä vain maksoin ja kävelin vieressä:) aika reteetä ja näytti ulkopuolisen silmissä varmaan hirveälle. Kuinka äiti voikin teettää lapsellaan kaiken…

Parasta oli se, että isompi poika sillä aikaa oli kotona tiskaamassa. Homma pelittää siis melko kiitettävästi. Tyttäreni pakeni jo heti koulun jälkeen yökylään kaverinsa luo:) Kun pesen pyykkiä, niin pojat tyhjentävät koneen koriin ja nostavat sen pöntön päälle, mistä saan pyykit sitten kätevämmin kuivumaan.

Miten olenkin kiitollinen lapsilleni, ja Jumalalle, joka on minulle heidät suonut. Ilman heitä, minusta ei olisi mihinkään. Siksi en anna heitä tänä viikonloppuna isälleenkään, kun haluan nauttia lasteni seurasta koko ajan.

Toukokuu 16th, 2008 by kimmeli

Aloitin aamuni aamulenkillä, rappukäytävässä. Jo sairaalassa ramppasin portaita ylös ja alas, päästäkseni heti kondikseen. Nyt teen sitä täällä kotona. Vaihdoin uuden uutukaiset pyjamanhousut päälleni ja kampasin hiukset, en kyl meikannut… ja sitten menoksi.

Alasmenohan on helppoa, mutta ylöstulo, ihan vaan rauhallisesti…hienosti meni, vaan mikä häiritsi, niin polvien narina.. Samperi, mikä meteli voi lähteä minun polvista!? Kun pääsin ylös, menin kotio hakemaan kännyn kuullokkeineen, että voip kuunnella musaa, sillä niinhän tein sairaalassakin. Sillai se nousu tapahtuu huomattavasti reippaammin ja helpommin ja tasanteilla voi pikkasen jorata

Aina kun pääsin ylös, huilasin katselemalla ikkunasta, vastapäisen talon seinää. Sairaalassa oli sentään tuoli ja ikkunasta avautui ihana metsäinen maisema ja parkkipaikka. No, käväsin juomassa ja sitten taas alas ja ylös ja sama uudestaan…

Onneksi ei ollut ketään näkemässä, sillä olisivat talon väki voineet luulla, että nyt se on päässyt hourulasta kotilomalle.

Taidan ottaa päivällä uusiksi, niin että kun saikku loppuu, olen paremmassa kunnossa kuin ennen sitä. Sitä paitsi, minun kroppani vaatii liikkumista!

Toukokuu 15th, 2008 by kimmeli

Tänään olen oikein yrittänyt lorvia. Ainoa homma oli se, kun piti käydä pankkiautomaatilla. Odotin lapsia koulusta ja sitten poikain kanssa yhdessä menoksi. Pien mies talutti minua ja heitti läppää kuin hitaasti me kuljetaan, niin että on pakko odottaa kaikki autot

Automaatilta nostin pätäkkää, niin että tuli heti paljon ryhdikkäämpi olo. Annoin vanhemmalle pojalle kenkärahaa, sillä hänellä oli jo kaupassa kengät varattuna. Pienen miehen kanssa piipahdimme sen verran kans kaupassa, että hänkin sai uudet kengät. Minä istuin ku allakan tekijä ja myyjä etsi pojalle kengät. Silti olin aika väsynyt.

Kermaa oli vielä saatava ja senkin aikaa vaan istuskelin kaupan aulassa, kun poika haki kermat. Sitten minun pieni prinssini kantoi kassin ja talutti äipän kotiin.

Kivat oli muuten asusteet, kun ei oikein vois housuja pitää. Minulla oli tyttäreni collarit, joissa olin vierittänyt vyötärönauhan niin alas, että nippanappa pysyi byxat jalassa. Paita ja pitkä takki päälle, eikä kukaan voinut aavistaa, kuinka siellä alla ollaan melkein housut kintuissa, hih.

Onneksi kotona voi pitää sitten virttyneitä yökkärin housuja, sellasia extra-anti-sexyjä. Luojan kiitos, kukaan ei piittaa, mitä minulla on päällä. Vaikka, eilen aamulla kun meikkasin ja laitoin itteni nätiksi, heti aamusta, että pääsin hammaspolille, niin kun pääsin takas kotia, taas ihana pyjamalook päälle. Kun pien mies tuli koulusta, niin sanoi: -Äiti, aamulla niin cool ja nyt ku just herännyt Niin, äippä onkin todella muuntautumiskykyinen!

Toukokuu 15th, 2008 by kimmeli

Niin, sekin on nyt koettu eikä se ollut ollenkaan huono juttu. Jokainen äiti sai kukkaset aamukahvin yhteydessä ja iloiset onnittelut hoitajilta.

Lapset pelmahtivat minua sitten katsomaan ja sain kortteja, lahjoja, kukkia ja haleja. Läppä lens siihen tyyliin, että jouduin heidän lähdettyään pyytämään kipupiikin:) Oli se silti niin tervehdyttävää, nähdä, että lapset voivat hyvin ja olivat olleet hyvässä hoidossa.

Äitienpäivä oli yhtaikaa helluntaina… No, nyt ei oo riesaa sulhasista koko kesänä. Sairaalan miesvalikoima oli suppea ja laadultaan heikko. Lääkärit olivat niin nopeita ja sitten ne potilaat niin hitaita ja sanoisinko iäkkäitä. Yhden lääkintävahtimestarin olisin voinut kelpuuttaa, mutta olisi pitänyt jakaa se huonetoverien kesken. Juuri kun olisi voinut kallistua siihen, niin hän oli jo mennyt.

Toukokuu 14th, 2008 by kimmeli

Mistä alkaisin, kun en nyt koko epistolaa aio kertoa, mutta jos yritän vaikkapa sillai pääpiirteittäin.

Kaikki alkoi minun mahakivuista, joista en kyllä isommin huolestunut. Kelläpä ei olisi välillä mahanpuruja. Työpaikkalääkärini kuitenkin kaikessa viisaudessaan laittoi minut kokeisiin. Kokeet olivat hyvät, jollei sitten hempan laskua…johon sanoin, että minulla on aina ollut huono veri. Siitäkin huolimatta, lääkärini laittoi lähetteen sairaalaan ja tähystykseen.

Kävin tähystyksessä sillä seurauksella, että melkein heti lääkäri löysi sieltä jotain tyyliin: “Kas vain, sillähän on kasvain! No, ei kyl ihan tollai sanonut… Sitten tuli kiirus ja sen diagnoosin jälkeen viikon päästä olin telillä. Vaan, kaikki kävi loppujen lopuksi niin nopeasti, etten ole kerennyt juuri edes miettimään ja miksi se miettimisellä tulisi?

Yhden kerran olen itkenyt. Kun tulin sieltä tutkimuksista, seisoin siinä pihalla, missä männyt huojuivat ja soitin exälleni. Se huoli lapsista oli päällimmäisenä, mutta sekin meni ohi, kun exäni rauhoittava ääni lupasi hoitaa.

Sairaalassa aika meni erittäin hienosti. Palvelu oli loistavaa ja suorastaan viihdyin siellä:) Leikkaus oli aamusta, joten se päivä ja seuraavakin meni kyllä ihan kanveesiin. Tilannetta pahensi se, että aloin voimaan pahoin kipulääkkeestä. Oli aika ikävää yökätä, kun oli vattanahka kurottu hakasilla ja sitten sekin, ettei kyl ollu yökättäväkään, mutta silti, huh! -hammaslääkärini sanoi minulle tänään, että sinulle ei sitten morfiini sovi, mutta sinulla on sitä kyllä omastakin takaa:)))

Heti kun pääsin pystyasentoon, lähdin tepastelemaan. Kun vihdoinkin pääsin tipasta, niin kävelin sen jälkeen kuullokkeet korvilla(musaa) portaita ylös ja alas. Aina kun tuli hiki, pidin paussin eli aina kun pääsin takaisin ylös.

Joka aamu minulla oli aina vaan parempi olo ja olisin päässyt kotiin jo maanantaina, mutta en lähtenyt. Sanoin, että just ku alkaa pidot paranemaan, niin saanko vielä löijjätä yhden päivän. Ihania lääkäreitä ja mahtavia hoitajia!

Nyt sitten saan lorvia kotona muutaman viikon. Tikkejä menen poistattamaan ensi viikolla ja senkin tiedon olen vielä saamassa, joudunko jatkohoitoihin. Tällä erää olen kuitenkin hyvällä mielellä ja yhtä kokemusta rikkaampi. Nautin jokaisesta päivästä!

Toukokuu 13th, 2008 by kimmeli

Olen palannut kotiin! Wau! Keikka heitetty ja olosuhteisiin nähden olen melkoisen hyvässä kondiksessa. Henkisesti paremmasssa kuin fyysisessä:)

Pakko myöntää, että olen henkisesti ollutkin koko ajan ihan voimissani. Fysiisesti olin pari päivää vähän hemmetin kuutamolla, mutta selvisin ja nyt vedän taas liput salkoon.

Kerron kaikesta hiukan seikkaperäisemmin, jahka jaksan, mutta nyt tartten lepoa. Minun on siis lorvittava oikein kunnolla. Aloitinhan sen jo siellä sairaalassa. Nyt jatkan sitä kotona, ihan näin aluksi tutustumalla Olavi Uusivirran uusimpaan levyyn, nam!

Palaan, kun jaksan kauemmin istua!

Toukokuu 5th, 2008 by kimmeli

Kaikesta huolimatta, kun en jaksa juur murehtiakkaan. Onhan se niin, että kyllähän sitä vois jos vaan viittis, vaan ku olen sen verta laiska, etten jaksa.

Tulevaisuus tuo tullessaan mitä tuo, eikä se murehtimisella parane. Elämä on niin tätä, välillä paistaa, välillä sataa ja vaihtelu virkistää. Kukaan ei jaksa ainaista paistetta, sitäpaitsi sateen jälkeen on aina niin paljon raikkaampaa.

Menen sairaalaan keskiviikkona. Silloin varmaan saan tietää ennusteen. Leikkaus on torstaina ja seuraavalla viikolla olen jo kotona. Näin minulle sanottiin. Minua ei pelota, päinvastoin jännittää sillai positiivisesti. Mitään tälläistä minulle ei ole ennen vielä käynytkään:).

Huomenna olen vielä koko päivän niin työni touhussa, että tuskin kerkeen mitään kirjoittelemaan, mutta ehkä sitten ensi viikolla, jahka kynnelle kykenen!

Nauttikaa elämästä, sen ihan jokaisesta päivästä! Niin minäkin teen!

Toukokuu 4th, 2008 by kimmeli

Näin se vaan on! Saan nyt kamalia kohtauksia lätkän takia! Voihan kilin kikkeli, sillä TV2 petti minut jälleen. Minun lemppariohjelmia EI tule, kun tulee sitä samperin lätkää. En kattoisi lätkää, vaikka oli haulikon piippu ottalla.

Eilen illalla ei tullut saksalaista dekkaria!!! Siihen minulla oli lääke, sillä minulla oli tallessa yksi Kettu:) Kiäh-kiäh, kun yksi lauantai olin teatterissa, niin paninpa talteen. Kattelin sen ja kuvittelin, että se tulee livenä. Minun yksinkertaisella mielikuvituksella onnistuin loistavasti.

Mutta entäs tänään! Kunnian hinta! Ei oo nauhalla mitään jaksoa ja miten hemmetissä minä nyt pärjään? Olen niin koukussa siihen sarjaan ja Pietro Peroniin…

Kerran, joskus, minä laitoin postia ylelle, että onko ihan pakko tehdä tämä minulle? Laittaa urheilua kun tulee ohjelmia, joihin on tottunut. Onko minun pakko alkaa ryyppäämään vai mitä teen, jos minut on saatu koukutettua joihinkin ohjelmiin ja sitten niitä ei lähetetä, vaan laitetaan jotain fucking-urheilua? Lupasivat laittaa tiedon eteenpäin..hah, tosi kilttiä, mutta aina vaan sama juttu. Minua melkein itkettää:(

No, tämä päivä meni sitten kyllä aika lailla urheilun hyväksi. Minun futarini pelasi ja minä olin siellä kentän reunalla. Pakko myöntää, että se on paikka, missä en tunne oloani luontevaksi. Tunnen oloni kuin norsuksi posliinikaupassa. Olen niin ulkona siitä touhusta. En ymmärrä pelistä, enkä osaa olla niitten ihmisten kanssa. Siellä äiti-ihmiset kikattavat omia juorujaan ja syövät! Siis, hämmästelin sitäkin ja en osanut puhua kellee yhtään mitään. Olen niin omituinen otus, että istuin omissa oloissani, kuuntelin musaa korvakuullokkeilla radiosta ja yritin olla, niin kuin en olisikaan. Vasta loppupeleissä poikani futiskaverin äiti tuli viereeni istumaan ja minut olisi voinut tikulla kaataa, kun olin niin ihmeissäni. Hänkin oli siellä sillai yksin:) No, ihan kiva.

Kattelin pelit ja isomman tauon aikana kävelin takas kotio ja sitten taas kentälle. Siinä minun urheiluosuus:) Haluan olla kondiksessa, kun menen telille!

Toukokuu 3rd, 2008 by kimmeli

Heti aamusta lähdin nuorimmaiseni kanssa kaupungille. Tyttäreni oli ystävänsä luona yökylässä ja vanhempi poikani vasta heräili. Me kaksi aamuvirkkua olimme jo ihan vireessä. Veimme pari kassia tavaraa lähetyskirpparille. Minua ei huvita nähdä vaivaa, pitää omaa kirppistä. Siksi on parempi viedä kaikki turha tavara lähetyskirpparille ja ehkä pikkasen tuottaa sillai apua jollekkin jossain. Vaan, se aukesi vasta klo 10 (hemmetti soikoon, kuka keksikin sen avaamisajan!) ja olimme oven takana jo 9.40. Onneksi sisällä oli joku ja kun hiukan vilkutimme, tuli avaamaan oven, ihanaa! Annoimme tavarat ja pääsimme jatkamaan matkaa. Kiersimme kirppareita ja katselimme kun kaupunki oli täynnä elämää. Ihmisiä joka paikassa ja kaikkea pikkutapahtumaa piisasi siellä sun täällä.

Tapasin tuttuja siihen malliin, että mukanani kulkeva pikkumies oli jo aivan kyllästynyt:) Eräs tapaamistani oli miespuolinen työkaveri, jonka kanssa juutuin keskustelemaan. Siihen sitten tuli myös naispuolinen työkaveri, joka ei minusta pidä. Minua jotenkin hämmästyttää aina se, kuinka helppoa se on näyttää? Kun itse yritän aina hyvien tapojen vuoksi olla näyttämättä vastenmielisyyteni. No, tämä naishenkilö meni uudestaan ohi ja sanoi vain tälle miehelle, että vieläkö sinä täällä olet? Meinasin sanoa, että haloo, minähän olen hänen kanssaan…

Torikahvilassa tapasin isäni, mikä oli sen puoleen hyvä juttu, että sain sille kerrottua tulevasta sairaalareissustani. Ihan vaan sillai yliolkaisesti :). Sanoin heti, että luotan siihen, ettei hän ala hötkyilemään ja että osaa kertoa sopivasti lievennetyn version äidilleni. Pyysin ymmärtämään minun toivettani ja kunnioittamaan sitä, etten todellakaan halua mitään helevetin härdelliä. Riittää kun itse yritän nyt selvitä kaikesta mitä tuleman pitää.

Huomenna meinaan mennä vielä vanhemman poikani peliä katsomaan. Jotenkin on vain kiire tehdä kaikkea, kun ei tiedä, mitä minulle käy ja milloin pääsen mahdollisesti uudestaan elämään ihan normaalia elämää ja arkea.