Toukokuu 24th, 2008 by kimmeli
Sen verran tarttee olla pelimieltä, että löin vetoa euroviisuista. Kaverini kanssa niin, että se kumpi arvaa sijoituksen lähemmäs, niin se voittaa. Hävinnyt tarjoaa voittajalle oluen:)
En kuitenkaan aio katsoa viisuja, en jaksa, mutta tsekkaan aamulla uutiset ja sitten tiedän kui kävi. Lupaan kertoa sitten voitinko vai hävisinkö ja millä lailla.
Loton kanssa aika jännää:)
Toukokuu 24th, 2008 by kimmeli
Juttuhan on sillä lailla, etten ymmärrä nälvimistä. En siis voi oikeastaan kirjoittaa sen syvimmästä olemuksesta, mutta voin ihmetellä sitä. Tässä olen muutaman kerran törmännyt mm. blogeissa sellaisiin kommentteihin, joilla ei ole muuta tarkoitusta kuin nälviminen. Miksi ihmeessä? Anonyymina tai jollai bimbonimimerkillä suoraan sanottuna vittuillaan. Mahtaako sellainen helpottaa? Siis, tuleeko sellaisesta joku hitonmoinen kiksi, kun saa olla ilkeä ja aiheuttaa pahaa mieltä???
Itse vaan uskon ja lohdutan itseäni aina sillä, että sellainen ihminen, joka haluaa nälviä toista, niin sillä täytyy olla jotain pielessä. Jos olen kohde, niin yritän olla hiljaa, etten alentuisi samalle tasolle. Joskus se on vaikeaa ja saattaa päästä vahingossa “kaada itelles vaan” tms. Yleensä en kykene olemaan ilkeä, sillä minulle sellaisesta tulisi niin paha olo ja sellainen ei sovi itsestään välittävälle tyypille:)
“Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa” pitää minusta paikkansa. Jos minä olen ystävällinen toiselle, niin useimmiten siinä käy niin, että minullekkin ollaan ystävällisiä! On olemassa poikkeuksia, mutta niistä pysyn erossa. Joihinkin ihmisiin ei päde edes ystävällisyys. Jotkut tuntuvat vaan haluavan olla ilkeitä kusipäitä ja he ovat tiensä valinneet. Minun polkuni kulkee sitten eri suuntaan.
Toukokuu 23rd, 2008 by kimmeli
Lääkärin luona oli erittäin kiva käydä, siis ihan oikeasti! Hän on niin taitava ja tutki minut huolellisesti ja kuunteli suulasta vuodatustani myhäillen. Siis, ei ole kysymys siitä, että sairaalassa saamistani piikeistä olisi vaikkapa neulan palanen jäänyt minuun…hhm. Oikeasti minulla on joku limapussin tulehdus, siis sellasen möntin, joka sijaitsee siinä jossain lonkkaluun seutuvilla. Hän selitti, mistä se voi johtua tai sit ei mistään, tulee vain! Hoitovaihtoehdot olivat seuraavat: a.ei tehdä mitään, b.syödään tulehduskipulääkekuuri ja c. tuikataan kortisonia. Minä valitsin tietysti vaihtoehdon a. ja hän taisi sen arvatakin. Eli vanha juttu, jos tauti ei tapa, niin kestän kyllä. Mieluummin olisin syömättä kaikkia myrkkyjä. Nyt jo äklöttää se, kuinka paljon minuun meinataan upottaa myrkkyjä.
Kävimme myös läpi koko minun tähänastisen hoidon, oikein kuvien kanssa eli hän siis suorastaan rautalangasta väänsi kuinka kaikki tapahtui ja mitä minulle oli tehty. Luki kaikki minun tiedot sairaalan tiedostoista ja käänsi ne minulle selkokielelle. Nyt tiedän, että imusolmukkeita on joka paikassa ja ne on kropan suodattimia! Voi vitsi, minä melkein tanssin ja rallattelin, kun sieltä lähdin.
Illemmalla menin Olutseuran iltaan…join yhden oluen ja poistuin. Toki herätin ihmetystä niin aikaisella poistumisella, mutta sanoin, että joskus näinkin, että minun on mentävä. Siellä oli vain yksi ihminen, joka tiesi, miksi en jaksanut olla kauempaa.
Tänään olen ollut pikkasen liikaa menossa ja tunnen olevani väsynyt. En meinaa millään muistaa, etten ole vielä entisessä iskussa. Minulla on päivän mittaan ollut uupumuksen hetkiä, mutta olen sitten vain istahtanut kotvaseksi. Minulla tarttis olla kuumetta, että pysyisin aloillani:)
Toukokuu 23rd, 2008 by kimmeli
Tänään on ohjelmassa reiden vilautus! Taas tohtorin pakeille, sillä ei kai sitä nyt ihan kelle tahansa viitti reittään paljastaa.
Sairaalassa olon jälkeen reiteni on niin kipeytynyt, että on suorastaan kosketusarka. Otatin kaikki mahdolliset piikit samaan kankkuun ja liekö siitä suivaantunut silosääreni, kun nyt äkseeraa. Yhtenä päivänä siihen nousi “nokkosrokko” ja otin antihistamiinia. Asettui, mutta se kipu jäi. Kamalaa se ei ole, mutta omituista, kun ei edes hiplata kärsi. Ei tässä nyt kukaan oo hiplaamassakaan, mutta jotenkin siihen aina vaan joku osuu.
Laitoin lääkärilleni sähköpostia ja niin sain kehoituksen mennä vilauttamaan. Minähän menen, kun ei oo nyt sitten niin muutakaan tekemistä ja tuleepahan taas joku syy lähteä kävelylle.
Toukokuu 22nd, 2008 by kimmeli
Sain tänään soiton tohtorisetältä, siltä ihanaääniseltä, jota sitten tenttasin oikein urakalla, ihan vaan nauttiakseni siitä miehisen matalasta äänestä, ai-jai!
Tulokset olivat tulleet ja jos on 11 imusolmuketta, niin kolmessa olisi jotain pientä… Niin, että saan sitten pienet jatkohoidot. Mielenkiintoista! Tilanne on kuulemma hallinnassa ja oikeasti olen terve ja ne jatkohoidot vain varmistavat, että palataan siihen lähtöruutuun, kun ei vielä ollut mitään missään. Hän vielä varmisti, että minun kannattaa niissä hoidoissa käydä. Siihen tuumasin, että tottahan toki, minähän en leikkiä kesken jätä. Tämä sota taistellaan peitset tanassa ja liput liehuen!
Nyt olen jo värvännyt naapurin kuskiksi. Joten hommat hoituu. Ainoo, mikä minua nyt hieman jurppii, jos jurppii, ne se, jos se hoito vie minun hiukset:( Aion ottaa siitä sen verran selvää, että jos niin tulee käymään, leikkautan pitkät hiukseni, ennen kuin ne ovat pitkin ja poikin siel sun tääl. Kasvaahan ne sit toki takaisin, mutta ei ihan hetkessä näihin mittoihin…
Nyt en sitten oikein viittis taas kellee kertoa mitään, kun en haluu kuulla, kui kauheeta tää on! Kun ei meinaan oo, ei sitten niin millään. Minä pidän haasteista ja tätähän se taas on. Pysyy niin vireessä, kun saa olla koko ajan taisteluvalmiudessa, ei pääse pitkästymään. Miten onkin elämä sitten niin rikasta! Kuka tässä enää rahaa tarttee, kun elämyksiä on yllin kyllin!
Toukokuu 21st, 2008 by kimmeli
Just, niin se on! Minun kohdallani ainakin. Sehän on ihan sillä lailla, että olen niin itserakas ja ehdottomasti oman elämäni sankaritar! Onni on korvien välissä ja se on asenne, mistä en luovu! Minusta vain on huomattavasti mukavempaa olla onnellinen, kuin naama väärinpäin kaiken paskan valittaja ja ikuinen pessimisti, mitkä muuten kierrän kaukaa. Sellaiset perusruikuttajat kun tuntuvat kylvävän sitä omaa mieltään pitkin kyliä. Olenpa ollut huomaavinanikin sellaista, että he oikein nauttivat siitä. Jos vaikka loppujen lopuksi ovatkin onnellisia, kun saavat katkeruuden kalkissa pyöriä ja narisevalla äänellä räksyttää kuinka kaikki voikin olla niin perseestä ja etenkin kun kaikki kurjuus on aina jonkun toisen vika!
Huh, liioittelinkohan pikkasen:) Joka tapauksessa, homma menee kohdallani niin, että kävi miten kävi, olen onnellinen. Niin paljon on niitä syitä, jotka tekevät minut iloiseksi. Minua on turha yrittää lannistaa, sillä niitäkin on, valitettavasti. Joku voi nähdä elämäni kurjana, kun vaan taaperran kaikkien ongelmieni kanssa. Vaan, ovat väärässä, minä en antaisi mitään pois, kaikki kokemukseni(muiden mielestä ne ovat niitä ongelmia) ovat kuitenkin minun ja kuuluvat elämääni. Sairaalakeikastakaan en jäänyt mitään hampaankoloon. Jos joudun jatkohoitoihin, niin lähden sinne liput liehuen! Sekin voisi olla uusi kokemus:) mutta sen näkee sitten.
Olen ollut iloinen, että vaikka en urheile, niin kuntoni on hyvä, kiitos hyötyliikunnan:) Vielä en ole niin mustaa päivää nähnyt, että tekisi mieli jäädä aamulla heräämättä. Minusta uusi päivä on aina mahdollisuuksia täynnä. Suorastaan mahan pohjasta kouraisee(muutenkin), kun ajattelee, mitä kaikkea tänäänkin voi tapahtua! Joku hyvännäköinen uros voi(?) vaikka kävellä vastaan…
Päivä on kaunis ja alan miettimään mitä panisin päälleni, sillä housut ei saisi kiristää haavaa, mutta olisi pysyttävä jalassa. Sellaiset Onni-klowni-housut olisi nyt kova juttu! Lähden kaupungille! Käyn lasten koululla ja sitten menen 80v ystäväni luokse päiväkahville!
Toukokuu 20th, 2008 by kimmeli
Eilen alkoi taas Kotikatsomossa sarja Vuoroin vieraissa. Minun kyllä piti katsoa se, mutta en vaan jaksanut valvoa! Oli ihan pakko mennä petiin, kun nukkumatti niin kutsuvasti vietteli - olen heikko, en millään kyennyt vastustamaan 
Sitä ennen kerkesin kuulla BCR:n ByeByeBaby! Iik, ikinä en ollut BCR-fani, mutta kyllä sitä aikoinaan joutui kuulemaan ja nyt se tuo muistoja mieleen. Tiedoksi tietämättömille, niin BCR on Bay City Rollers, brittibändi, mikä aikoinaan sekoitti tyttöjen päät….
Minulla on heidän CD! Huom, CD, sillä ostin sen pari vuotta sitten Prismasta ja maksoi peräti 2€! Oli pakko ostaa, kun halvalla sai. Nyt sitten aina silloin tällöin fiilistelen sitä kuuntelemalla. Tänään aion pikkasen silittää, kun minulle eilen kannettiin silityslauta valmiiksi, joten en joudu sillai mitään nostelemaan. Silittämisestä olen kuitenkin aina tykännyt, eikä se niin pahoin rasita. Sitä paitsi, pakkoko minun on kaikkea kerralla silittää, kun lomaa on yllin kyllin:)
Toukokuu 19th, 2008 by kimmeli
Noniin, nyt on hakaset poissa! Heti aamusta soitin ensin sairaalaan ja sain ohjeeksi hakea “maanantaipullon”.
Ennen sitä köpöttelin työterveyshuoltoon. En edes joutunut odottaa kauaa, vaikka olin varautunut kirjalla. Kun jo makasin lavitsalla, niin hoitajan olikin haettava sellainen hakasten poistoon käytettävä nipsutin! Sillä aikaa minä käytin vaakaa ja huh, kolme kiloa on minusta hävinyt. Mihin, kun en ole vessassa käynyt keskiviikon jälkeen…
No, se nipsutin oli melkein samanlainen ku se millä nitojan niittejä poistetaan, kääk! Vaan, näppärästi ne sitten lähtivät, kaikki 25 hakasta. Oli heti parempi olla, kun en oikein tullut niitten kanssa sinuiksi. Vattanahka ei revahtanut auki, kun siellä on sisällä kuulemma toinen rivi tikkejä, ihan sitten langasta.
Sitten marssin apteekkiin ja ostin sen maanantaipullon, mistä otan sitten kunnon tujauksen ja jään seurailemaan sen vaikutusta…
Toukokuu 18th, 2008 by kimmeli
Tämän pyhän ratoksi kävin museokierroksella. Pienempi poikani uhrautui mukaan, pitää äippää vähän silmällä:) Yritin pukeutua väljästi ja tyylikkäästi, mutta tuskin onnistuin, no ainakin koitin olla edes jotakuinkin siistin näköinen.
Kävelimme yhteensä n. 5km, mutta sekään ei saanut vatsaani toimimaan. Minun tapauksessa se nyt olisi oleellisen tärkeää, joten jollei aamuun mennessä ole tapahtunut mitään, niin sit olisi soitettava sairaalaan…kaikesta sitä tartteekin soitella:)
Museoissa kiersimme ja oli oikein mukavaa. Olen kiertänyt ne kaikki moneen kertaan, mutta silti siellä on aina yhtä mukavaa. Wanhojen tavaroiden katseleminen on aina niin relaksanttia. Mukana ollut poikani vielä sietää sen kaikista parhaiten, jos tarttee lapsistani joku valita. Istui aina siivosti syrjemmällä, kun minä juutuin jonkun kanssa suustani kiinni.
Arpajaisista voitimme kummatkin. Poika voitti kesäkassin ja minä pienen Mariskoolin. Liekö aito? Kuka tietää? Mutta, nätti
Kahvit joimme myös ja ne sai maksaa oman tunnon mukaan! Upeeta, kannatimme käsitöitä.
Olisin viihtynyt siellä kauemminkin, jos olisin jaksanut ja jos poikaa ei olisi jo kutsuttu muihin menoihin. Silti, pari tuntia vierähti ja nyt voi taas loppupäivän hissukseen hissutella.
Toukokuu 18th, 2008 by kimmeli
Minä en edelleenkään myönnä olevani sairas:) Olen koko ikäni saanut kuulla lähipiirissä sairaskertomuksia ja kuinka orjuuttavaa se sille sairaalle on, kun elämä pyörii vain sairastamisen, sairauksien ja lisäksi muiden sairauksien ympärillä. Niin kun muuta elämää ei olisi? No hyvä, olen saanut olla kohtuullisen terve. Henkinen vastustuskyky on ollut myös sitä luokkaa, että aina on ollut sarvin ja hampain varustettu, kun “joku” yrittää saada minua kipeäksi. Minähän en tule kippeeks! Niinpä, nyt kun sitä sitten on vähän kippee, niin se jotenkin ihan kuin nolottaisi…
Toinen juttu on se, että yksi syy, miksi en viitsi kertoa tästä tilastani “kaikille” on se, kun en halua osakseni huolta. Jos joku sanoo olevansa minusta huolissaan, niin ok, ihan kiva, mutta sitten taas toisaalta koen olevani “luuseri”. Sillä lailla, että kun olen oppinut aina vaan pärjäämään, hammasta purren ja joskus enemmänkin, niin murtuuko se nyt? Sillä, että joku on huolissaan?
Sitä on itse tottunut olemaan se, joka on huolissaan Minusta taas ei tarvii olla huolissaan, sillä kyllä minä pärjään. Olen syntynyt sellaiseksi ja lisäksi elämä on koulinut sen verran, että pärjäämisestä on tullut elinehto ja voin sanoa, että kyllä minä siitä jotenkin nautin:). En ole koskaan kuvitellutkaan saavani mitään helpolla, niin en edes haluakkaan. Kyllä minä ne jokapäiväiset taistoni tarvitsen!
Kun sitten olen kipeä, haluan olla rauhassa. En jaksa sitä ympärillä vouhottamista. Haluan vetäytyä omiin nurkkiini nuolemaan haavojani. Sillekkään ei voi mitään, kun on vaan niin “lonely rider” ja niin se menee ihan ok.
