Päivien Kimallusta

Toukokuu 18th, 2008 by kimmeli

Tämän pyhän ratoksi kävin museokierroksella. Pienempi poikani uhrautui mukaan, pitää äippää vähän silmällä:) Yritin pukeutua väljästi ja tyylikkäästi, mutta tuskin onnistuin, no ainakin koitin olla edes jotakuinkin siistin näköinen.

Kävelimme yhteensä n. 5km, mutta sekään ei saanut vatsaani toimimaan. Minun tapauksessa se nyt olisi oleellisen tärkeää, joten jollei aamuun mennessä ole tapahtunut mitään, niin sit olisi soitettava sairaalaan…kaikesta sitä tartteekin soitella:)

Museoissa kiersimme ja oli oikein mukavaa. Olen kiertänyt ne kaikki moneen kertaan, mutta silti siellä on aina yhtä mukavaa. Wanhojen tavaroiden katseleminen on aina niin relaksanttia. Mukana ollut poikani vielä sietää sen kaikista parhaiten, jos tarttee lapsistani joku valita. Istui aina siivosti syrjemmällä, kun minä juutuin jonkun kanssa suustani kiinni.

Arpajaisista voitimme kummatkin. Poika voitti kesäkassin ja minä pienen Mariskoolin. Liekö aito? Kuka tietää? Mutta, nätti

Kahvit joimme myös ja ne sai maksaa oman tunnon mukaan! Upeeta, kannatimme käsitöitä.

Olisin viihtynyt siellä kauemminkin, jos olisin jaksanut ja jos poikaa ei olisi jo kutsuttu muihin menoihin. Silti, pari tuntia vierähti ja nyt voi taas loppupäivän hissukseen hissutella.

Toukokuu 18th, 2008 by kimmeli

Minä en edelleenkään myönnä olevani sairas:) Olen koko ikäni saanut kuulla lähipiirissä sairaskertomuksia ja kuinka orjuuttavaa se sille sairaalle on, kun elämä pyörii vain sairastamisen, sairauksien ja lisäksi muiden sairauksien ympärillä. Niin kun muuta elämää ei olisi? No hyvä, olen saanut olla kohtuullisen terve. Henkinen vastustuskyky on ollut myös sitä luokkaa, että aina on ollut sarvin ja hampain varustettu, kun “joku” yrittää saada minua kipeäksi. Minähän en tule kippeeks! Niinpä, nyt kun sitä sitten on vähän kippee, niin se jotenkin ihan kuin nolottaisi…

Toinen juttu on se, että yksi syy, miksi en viitsi kertoa tästä tilastani “kaikille” on se, kun en halua osakseni huolta. Jos joku sanoo olevansa minusta huolissaan, niin ok, ihan kiva, mutta sitten taas toisaalta koen olevani “luuseri”. Sillä lailla, että kun olen oppinut aina vaan pärjäämään, hammasta purren ja joskus enemmänkin, niin murtuuko se nyt? Sillä, että joku on huolissaan?

Sitä on itse tottunut olemaan se, joka on huolissaan Minusta taas ei tarvii olla huolissaan, sillä kyllä minä pärjään. Olen syntynyt sellaiseksi ja lisäksi elämä on koulinut sen verran, että pärjäämisestä on tullut elinehto ja voin sanoa, että kyllä minä siitä jotenkin nautin:). En ole koskaan kuvitellutkaan saavani mitään helpolla, niin en edes haluakkaan. Kyllä minä ne jokapäiväiset taistoni tarvitsen!

Kun sitten olen kipeä, haluan olla rauhassa. En jaksa sitä ympärillä vouhottamista. Haluan vetäytyä omiin nurkkiini nuolemaan haavojani. Sillekkään ei voi mitään, kun on vaan niin “lonely rider” ja niin se menee ihan ok.