Päivien Kimallusta

Toukokuu 3rd, 2008 by kimmeli

Heti aamusta lähdin nuorimmaiseni kanssa kaupungille. Tyttäreni oli ystävänsä luona yökylässä ja vanhempi poikani vasta heräili. Me kaksi aamuvirkkua olimme jo ihan vireessä. Veimme pari kassia tavaraa lähetyskirpparille. Minua ei huvita nähdä vaivaa, pitää omaa kirppistä. Siksi on parempi viedä kaikki turha tavara lähetyskirpparille ja ehkä pikkasen tuottaa sillai apua jollekkin jossain. Vaan, se aukesi vasta klo 10 (hemmetti soikoon, kuka keksikin sen avaamisajan!) ja olimme oven takana jo 9.40. Onneksi sisällä oli joku ja kun hiukan vilkutimme, tuli avaamaan oven, ihanaa! Annoimme tavarat ja pääsimme jatkamaan matkaa. Kiersimme kirppareita ja katselimme kun kaupunki oli täynnä elämää. Ihmisiä joka paikassa ja kaikkea pikkutapahtumaa piisasi siellä sun täällä.

Tapasin tuttuja siihen malliin, että mukanani kulkeva pikkumies oli jo aivan kyllästynyt:) Eräs tapaamistani oli miespuolinen työkaveri, jonka kanssa juutuin keskustelemaan. Siihen sitten tuli myös naispuolinen työkaveri, joka ei minusta pidä. Minua jotenkin hämmästyttää aina se, kuinka helppoa se on näyttää? Kun itse yritän aina hyvien tapojen vuoksi olla näyttämättä vastenmielisyyteni. No, tämä naishenkilö meni uudestaan ohi ja sanoi vain tälle miehelle, että vieläkö sinä täällä olet? Meinasin sanoa, että haloo, minähän olen hänen kanssaan…

Torikahvilassa tapasin isäni, mikä oli sen puoleen hyvä juttu, että sain sille kerrottua tulevasta sairaalareissustani. Ihan vaan sillai yliolkaisesti :). Sanoin heti, että luotan siihen, ettei hän ala hötkyilemään ja että osaa kertoa sopivasti lievennetyn version äidilleni. Pyysin ymmärtämään minun toivettani ja kunnioittamaan sitä, etten todellakaan halua mitään helevetin härdelliä. Riittää kun itse yritän nyt selvitä kaikesta mitä tuleman pitää.

Huomenna meinaan mennä vielä vanhemman poikani peliä katsomaan. Jotenkin on vain kiire tehdä kaikkea, kun ei tiedä, mitä minulle käy ja milloin pääsen mahdollisesti uudestaan elämään ihan normaalia elämää ja arkea.