Päivien Kimallusta

Huhtikuu 15th, 2008 by kimmeli

Tänä päivänä oli lehdessä(yleisön osastolla) juttu koulusta, jota lapseni käyvät. Koulu sijaitsee keskellä kaupunkia ja on nyt sitten tosi pahassa paikassa, kun pikku kullanmurut joutuvat välitunnilla olemaan pakokaasujen katkussa. Voi herttinen sentään, että jollain viiraa!!!

Luin sen lapsille ääneen ja kilpaa päiviteltiin sitä, kuinka joku jaksaa vouhottaa? Meidän kaupunki kun ei ole mikään suurkaupunki ja se liikenne on hyttysen ininää monen suurkaupungin liikenteen rinnalla. Koulu on ihan hyvällä paikalla ja etenkin kouluna. Oppilaita on hakenut siihen joka vuosi ja minäkin jouduin “taistelemaan” lapseni siihen kouluun. Lapset haluavat käydä sitä koulua. Juttu nyt oli ihan sukasta, mutta kuinka moni muu vouhkaaja siitä saa vettä myllyynsä.

Uudessa Koululaisessa joku epätoivoinen nuori vouhotti siitä, kuinka paljon me käytetään vessapaperia ja syödään pikaruokaa??? Tyttäreni siitä riemastui ja sanoi, että mihin se perse pitäisi pyyhkiä? Johonkin lehtiin ja nekin pitäisi varmaan sen jälkeen syödä… Minun nuori neitini kuittasi loppukommentilla vielä, että pitäisi varmaan lakata elämästä, että kaikilla vouhkaajilla olisi levollinen olo?

Me kyllä olemme luonnonsuojelun kannalla. Elämme säästeliäästi ja käymme pikaruokapaikoissa harvoin. Lajitellaan roskat. Ajetaan autoakin vain tarpeessa eli kun on pitkä matka tms. muuten se on tallissa. Silti, kaikkinainen fanaattisuus syyllistää. On sellainen olo, että eli niin tai näin, aina on joku sormella osoittamassa, mitä tekee väärin!!!

Huhtikuu 14th, 2008 by kimmeli

Eilinen päivä kului rattoisasti Helsingissä, huolimatta siitä, että vettä vaan jaksoi sataa hela dagen. En kastunut, ainakaan pahasti, sillä olinhan autolla.

Aamupäivä meni yhdessä kokouksessa ja sitten heitin vapaalle. Päräytin Kamppiin ja menin moikkaamaan kummipoikaani. Sain auton parkkiin melkein oven eteen ja sit kun viritin sateensuojan, niin se oli sillä kertaa nurin päin. Prkl, eihän hieno nainen aio kastua. Oli ihan hilkulla, etten nakannut koko samperin sontsaa puistikkoon. Milloin ne keksii sellasen sateenvarjon, mikä ei käänny?

Kummipoikani luona oli sitten meitä aikuisia, jotka sivistyneesti joimme kahvia ja puhuimme. Välillä jopa isoilla kirjaimilla, kun mielipiteet vaihtuivat. Yleensä en pidä sellaisesta “väittelystä”, mutta jos on tuntenut muut lähes aina, niin se oli varsin herkullista.

Lähtiessäni menin kivijalan kioskiin ostamaan pastilleja. Ei ollut minun merkkiäni, sokerittomia sellaisia ja myyjäkin puhui niin hoono soomi, että pois alta. Olenko tullut stadiin, missä ei ole karssuvalikoimaa ja vielä tarttis opetella joku muu kieli…heh:)

Mutta - minun on aina pakko päästä välillä stadiin tai muuten tulee vieroitusoireita. Sanokoot kuka ihan mitä lystää, mutta minä vaan pidän siitä kaupungista. Onhan sinne kytköksiä jo niiltä ajoilta, kun tein siellä töitä!

Huhtikuu 13th, 2008 by kimmeli

Tänä aamuna hississä me halattiin, ettei kukaan vaan nähnyt! Salaa ja lämpimästi halasimme ja suukitimme.

Hän oli lähdössä pelireissulle ja halit olivat tarpeen, kun äiti ei päässyt mukaan. Hän, vanhempi poikani, lähti ja minä jäin. En päässyt mukaan, kun Helsinki kutsuu.

Pihalla ei voitu hyvästellä, koska valmentaja ja pelikaveri, jotka olivat poikaa hakemassa, olisivat nähneet. Olisihan se ollut noloa :).

Tämän päivän lehdessä oli juttu koskettamisesta. Kosketus koskee. Kuinka paljon ihmisiä elää vailla minkäänlaista kosketusta? Omalta osaltani haluan pitää sen kiintiön jotakuinkin balanssissa. Ainakin lapsiani halin tämän tästä, vaikka kuittailevatkin siitä…hihih.

Ei sen koskettamisen tartte olla mitään jatkuvaa halihali-tyyliä, kuten joillain on tapana. Siis sellaista, mikä vaikuttaa välillä aika teennäiselle. Minusta kaverin olalle taputtelukin voi olla ihan ok. Kosketus käsivarteen ja hei, käsipäivää on aika kivaa. Sitä harjoitetaan muutaman ystävän kanssa. Unohtamatta salahaleja…

Huhtikuu 12th, 2008 by kimmeli

Taidemuseot ovat siis minulle suurta herkkua, mutta minun lapset eivät ole sitä imaisseet. Harmillista. On pakko aina värkätä kaikki museo- ja kulttuurireissut sillai, että ei ole lapsia mukana. Siis kun yleensä, kai? yh-äipät viettäessään lapsetonta aikaa, kipaisevat baariin ja harjoittavat vaikkapa erotiikkaa, niin mitä minä teen? Menen museoon tai teatteriin. Eipä, silti, ei se erotiikka ollenkaan olisi pahitteeksi, mutta ei sitä kyllä taidenäyttelystä löydy, eikä teatteristakaan…

Kun olin juuri jäänyt lasteni kanssa yksin, mieheni lähtiessä, niin silloin kävimme kerran taidenäyttelyssä. Tyttäreni oli 4, vanhempi poikani 2 ja nuorimmainen oli mahassani. 2v poikani kärsi eron myötä puheen viivästymisestä, joten juttua ei juurikaan piisannut. Vaan me menimme Juhani Palmun näyttelyyn! Poika istui rattaissa ja riemusta hihkui joka taulun kohdalla: KUU!

Sen koomin en ole heitä näyttelyihin roudannut. Paitsi,  Ateneumissa olivat ja sielläkin lopen tuskastuneina oottivat, että mikä hitto sillä äipällä taas kestää…

Huhtikuu 12th, 2008 by kimmeli

En ole ikinä käynyt Eremitaasissa, ja kyllä, tahtoo sinne:)

Viimeisin kokemukseni taidemuseosta on Turun taidemuseo ja siellä Dora Wahlroos. Sitä ennen kaikenlaisia pikku näyttelyjä.

Ateneumissa kävin silloin kun siellä oli Edefelt ja hän oli niin ihana. Ei kyllä kahvia tarjoillut

Pariisin Louvressa on käyty myös ja siellä se Mona-Lisa vaan kaiken kansan keskellä hymyili oudosti. Minä järkkynä kattelin, että on se vaan eri pieni. Se taidemuseokierros oli pökerryttävä. Välillä sitä vaan istui tajunnan rajamailla, että voi helkutti ku o paljo tauluja… Pitäisi olla kuukausi Pariisissa ja käydä joka ikinen päivä Louvressa, jos meinaisi kaiken nähdä.

Vincent van Gogh: Hän rakasti elämää (Irving Stone)! Kiitos vinkistä, Dolce, mutta senkin olen lukenut. Taisi olla niitä ensimmäisiä…eli luin sen jo joskus 80-luvun alussa. Vieläkin muistan sen fiiliksen, mikä siitä jäi ja sekin kuuluu suositeltaviin kirjoihin!

Nam, elämä alkaa olla taas yhtä taidetta!

Huhtikuu 11th, 2008 by kimmeli

Sain tänään taulun. Kopion Rembrandtin taulusta Tuhlaajapojan paluu. Niin, siis vain kopion, koska alkuperäiseen ei ole mahdollisuutta:). Se sijaitsee Eremitaasissa ja sitä tuskin kukaan minulle koskaan lahjoittaa.

Taulusta on kirja. Henri J.M.Nouwen: Kotiinpaluu. Kirja kertoo hyvin seikkaperäisesti tästä taulusta ja siitä, millaisia tunteita se oli herättänyt.

Olen aina ollut hyvin kiinnostunut taiteesta, etenkin maalauksista, joista on saatavilla taustoja. Minusta on niin mystistä, että joku kykenee loihtimaan maalaamalla jotain niin koskettavaa. Kun saa vielä lukea taulun taustoja, se alkaa elämään ihan uudella tavalla. Niin innoissani olen, että tilasin itselleni oman kappaleen kirjasta. Taulu on nyt seinällä ja olen siitä hyvin onnellinen.

Olen joskus aikoinaan istunut yhessä pannuhuoneessa silloisen työkaverini kanssa ja katsonut yhtä taulua noin tunnin verran. Taulu alkoi elämään meille niin, että puhuimme siitä sen tunnin. Puhuimme siitä, mitä olisi, jos taulu olisi jatkunut johonkin suuntaan ja jos siinä olisi ihminen, millainen se olisi ja minkälainen ilma oli yms. Se oli niin ikimuistettava juttu, että muistan sen fiiliksen vieläkin, vaikka siitä on jo aikaa lähes 30v.

Tauluista kertovia kirjoja on muuten muitakin. Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru ja Susan Freeland: Artemisian rohkeus. Jos jotakuta kiinnostaa, voisi lukea. Otan myös vastaan vinkkejä samantyylisistä.

Huhtikuu 10th, 2008 by kimmeli

Nyt olen taas kuullut juttua todella monelta taholta IKÄVISTÄ IHMISISTÄ!

Siis, ihan oikeesti, mikä panee ihmisen vittuilemaan, olemaan ilkeä toiselle , aiheuttamaan pahaa mieltä ja kaikkea harmia??? Eikö sellaisella ihmisellä ole omaa elämää? Onko sellainen niin samperin katkera, että on pakko saada jonkun elämä pilattua??? Onko se nautinto? Saako tyydytystä siitä, että saa olla ilkeä?

Jokainen meistä on omanlaisensa, omaa tunteet ja ajatukset. Kenellä on oikeus olla tuomitsemassa ja osoittamassa ylemmyyden tunnetta? Onko meistä joku todella niin hyvä ja mallikelpoinen, että voi polkea toista, lähimmäistään? Ihan oikeesti!

Minun on pakko tunnustaa, etten ole mallikelpoinen. Oliko yllätys:) Alennun joskus tuomitsemaan ja antamaan väärää todistusta lähimmäisestäni, mutta, en ilman syyllisyyttä! Aina olen pahoillani, jos olen loukannut, sillä se sattuu minuun itseeni enemmän…

Ihmettelenkin niitä, jotka ovat niin itsensä paaduttaneet, etteivät edes huomaa, kuinka toista loukkaavat tai huomaavat, mutta nauttivat siitä. Huonosti ovat silloin asiat. Sellaisia ihmisiä minä säälin. Missä on heidän omatuntonsa?

Niille, jotka joutuvat näiden ikävien ihmisten kohteeksi, haluan lohduttaa, antakaa anteeksi! Heillä on huono olla. Eivät ne äkseerää siksi, että sinä olisit huono ja kamala, vaan siksi, että he ovat sitä itse!

Minä olen itse ollut niin monta kertaa kaiken paskan kohteena, että alan olla sen yli. Silti, kun se paska lentää ja osuu, se sattuu, mutta siitä toipuminen alkaa olla rutiinia.

Tästä aiheesta voisin saarnata loputtomiin…mutta en nyt tee sitä, vaan lähden nukkumaan:)

Hyvää yötä!

Huhtikuu 10th, 2008 by kimmeli

Miten ihanasti aamun voikaan alkaa. Heräsin kun mahaa koski ja kello tikitti 5.45. Olin ihan mutkilla kun niin koski ja sit harmitti, että miksi näin aikasin? Oli pakko nousta ja mennä vessaan, (vanhat mahavaivani ovat tämään kevään myötä palanneet).

Kun pääsin takaisin sänkyyn, yritin etsiä hyvää asentoa houkutellakseni unen takaisin. Ensin kaikki ajatukset melskasivat päässäni sellaista rataa, kuin olisi ollut tivolissa. Yritin keskittyä ja tolkuttaa itseni vaan siihen, että “nyt nukutaan”, kuin pikku lasta!

Juuri kun olin nukahtamaisillani, se alkoi! Tuomion pasuuna meidän pihalla! Ovat aloittaneet kevätsiivouksen niillä lehtipuhaltimilla kello 6! Sitä meteliä yritin karkoittaa tunkemalla päätäni tyynyjen alle ja hautumalla peittojen sisään. Siellä sitten tukahtuneena mietin, että jos talon järjestyssäännöissä lukee, että hiljaisuus on 22-07, niin eikö se koske piha-aluetta?

Epämääräistä torkkuilua sitten ja kun olin taas vaipunut uneen, oli herätys! Sitten pienempi poikani nousi, heitti unilelunsa matkalla vessaan minun sänkyyn ja tuli kohta itse perässä, kömpi peittoni alle. Pikkusen vielä torkuttiin ja sitten pikku-prinssini keitti minulle kahvit ja vasta sitten nousin ylös.

Pikku-prinssini ja valmis kahvi teki tästä aamusta sittenkin ihan kelvollisen.

Huhtikuu 8th, 2008 by kimmeli

Piipahdin tänään jälleen hammaslääkärini pakeilla. Meillä on jo niin pitkä suhde, että tapailemme tämän tästä:) Eli, en pelkää hammaslääkäriä, päinvastoin. Joka kerta kun käyn siellä, ihastun häneen…heheh!

Odotushuoneessa minulla on aina tapana lukea, mutta nyt se osoittautui täysin mahdottomaksi. Siellä oli mies, jolla mikään ei ollut reilassa ja sitä valitusryöppyä joutui kuuntelemaan ihan väkisin. Ihan pakkasi hengästyttämään. Siis minun hammaslääkärini on sairaalalla ja odostustilassa on monenmoisia potilaita. Niin, tämä heppuhei selvitti, ties kelle, kuinka perseellään hänen elämänsä on ja kuinka kaikki on kamalaa ja lääkärit ei löydä hänestä vikaa. Aivan tihkuvalla katkeruudella ja kiroilulla höystettyä paskaa ei olisi jaksanut kauaa kuunnella.

Minun “diagnoosini” hänestä oli, että jos duuni ei kiinnosta, pomot on kusipäitä jne, niin ei ihme jos alkaa huimata. Verenpaineen heittely sillä asenteella ei myöskään ole ihme. Vaikka hän pääsisi millaselle eläkkeelle, niin ei se tilanne muuttuisi, jos on syntynyt valittajaksi.

Onneksi pääsin pian oman lääkärini hoteisiin. Matkat sujuivat ihanasti, kun ei paistanut aurinko ja auto oli aivan innoissaan kesärenkaista ja kulki kuin unelma. Niin se yleensäkin, mutta kyllä nastat pikkasen jurnuttaa. Kuuntelin musaa ja lauloin mukana, enkä mitään lällyjä…

Huhtikuu 7th, 2008 by kimmeli

Niin paljon kuuluu rakkauteen (elokuvasta Päivien kimallus)

Oi, paljon kuuluu rakkauteen: ruusut HUHTIKUUN ja lehdet puun, jotka kellastuu. Minkä luonto meille antaa tai maa, mi päällään kantaa, on kaikki sen, ken rakkauden vain saa.

Kun mulle vuorten tuuli soi, lahjan kauneimman se silloin toi, minkä saada voi. Käsin hellin sai se sydämein näin hiljaa laulamaan. Niin, oi niin, se kuuluu rakkauteen.

Semmonen viisu, joka tuntuu minun elämässäni juuri nyt ihan vitsille, eikä edes naurata:) Mutta, päivien kimallusta minulla on, enkä luovu ainostakaan hetkestä, olivatpa ne kuinka himmeitä tahansa…