Päivien Kimallusta

Tammikuu 22nd, 2008 by kimmeli

Luin Jemoryn blogista leirikokemuksia ja sillä kertaa paukahti mieleen omat muistot!

Taisin olla jopa parina kesänä ellen kolmena sellaisilla helluntalaisten leireillä. Mikäs siinä, kaupunkilaistyttö pääsi pois kaupungin pölystä. Parasta niissä leireissä olikin se uiminen ja muu ulkoilu, ruokailu ja leikkiminen. Toisten lasten kanssa yhdessä olo. Uiminen oli aivan ihanaa ja sinne matkattiin traktorin lavalla ja jo se oli elämys. Vetäjät tai ohjaajat leikkivät meidän kanssa ja heittelivät meitä vedessä ja edelleen muistan kuinka hauskaa se oli, vaikka siitä on aikaa jo noin 35v

Mutta - sitten se synnin tuntoon saattaminen ja uskovaisena olo… Piti olla niin uskovainen, että ahdisti. Minua oli kyllä jo kotona koulutettu tähän, että Taivaaseen on päästävä! Helvetillä peloittelu oli sitä luokkaa, että ei uskaltanut illalla käydään nukkumaan, kun pelkäsi, että jos ei aamulla herääkkään ja pääseekö varppina sitten taivaaseen??? Mistä tiesi, että pääsee taivaaseen? No, sen kuulemma vaan tietää, mutta minä en tiennyt. Veljeni on jälkeenpäin sanonut, että joskus tuntui siltä, että ei haluakkaan taivaaseen ja kysyikö kukaan haluaako sinne?

Leireillä oli todistettava…ja se oli pelottavaa. Pelkästään jo se, että piti puhua kaikille ja mistä, omasta uskostaan. Aina oli mietittävä onko “oikealla paikalla” ja onko mahdollisesti taas tehnyt jotain syntiä… Kyllähän minä uskoin, mutta kun aina tuntui ettei se riitä, piti jotenkin olla vaan parempi. En millään osanut olla niin hyvä. En täyttynyt edes Pyhällä Hengellä ja sitäkin aina kysyttiin…

Olen selvinnyt! Minä uskon Jumalaan ja käyn kirkossa aina kun sille päälle satun. Ihan luterilaisessa kirkossa, en helluntalaisten tms. kirkoissa. Käyn siksi, että koen olevani siellä vapaa ja minun uskoani ei siellä kyseenalaisteta. Se vaan sopii minulle, vaikka en edes kuulu kirkkoon. En osaa sanoa, olenko uskovainen, sillä en yllä sille tasolle.  Edelleenkään en tiedä, pääsenkö taivaaseen. Sen näkee sitten kun se on ajankohtaista.