Päivien Kimallusta

Joulukuu 9th, 2007 by kimmeli

Lusmupoikani on se, joka lusmuaa aina kaikista hommista, jonka tavarat jäävät minne sattuu ja ovat sitten kateissa. Reppu on lähes tulkoon keskellä eteisen lattiaa, samoin kengät ja kaikki muu. Hänelle kuuluvista kotihommista hän luistaa lahjomalla veljensä tai sisarensa.

Vaihdoin tänään lakanat, lusmupoikani sänkyyn, sillä hän ei tee sitä itse. Kerrossängyn ylimmäiseen kipeillä käsilläni laitoin puhtaita lakanoita ja mietin, miten saisin poikani tekemään sen itse? En keksi mitään keinoa ja olen aivan varma, että hän lahjoisi siihen hommaan pikkuveljensä. Sänky oli muuten täynnä pehmoleluja, joihin muistan moneenkin tarinan…on Manu, Viiru ja Kettu ja moni muu. Haluaisin siivota niistä osan jo pois, mutta en voinut. Kun poikani tulee kotiin, hän on todella onnellinen puhtaista lakanoista, joten se on palkitsevaa.

Poikani lusmuilu ei ole sitä, että hän jotenkin tahallaan jättäisi tavaroitaan sinne tänne tai jättäisi hommia hoitamatta. Se on luonteessa ja olen voimaton. Hän on muuten niin reipas ja hoitaa asiansa. Harrastaa ja on niin kovin iloinen ja hauska. Kun kerran olin väsyksissäni taas keränyt hänen tavaroitaan ja motkottanut siitä, kuinka hän aina vaan jättää kaiken minun korjattavaksi ja aina saan kävellä perässä..ja jäkätijäk…niin hän meni huoneeseensa. Kun menin vähän ajan kuluttua perässä, hän oli siellä kovin apeana. ” Kun ei häntä voi hyväksyä…” Auts, se sattui! Olin anteeksipyynnön velkaa ja tein sen halin kera. Juttelimme sen aikaa, että näin poikani hymyn:)

Eräänä iltana olin sängyssä ja oli hänen vuoronsa tulla minun viereen, vaan ei tullut. Olin taas huutanut sinä iltana hänelle. Kysyin, että tuletko? “Ensin se A:lla alkava sana”, sanoi hän. Purin peiton kulmaa, kun en tiennyt itkenkö vai nauranko, mutta sanoin: “Anteeksi”. “Saat”, sanoi hän ja samassa hän oli peittoni alla.

Tämä lusmupoikani on minua eniten kasvattanut