Päivien Kimallusta

Marraskuu 13th, 2007 by kimmeli

Kyllä osaa ottaa välillä pattiin. Kun on valmiiksi sellainen PMS-olo, eli ei mitään syytä olla huonolla tuulella ja sitten vaan on, niin eväät kaikkeen on valmiina.

Kotona kaikki putosi ja tuntui, että kaikki mihin ryhdyn, ei onnistu. Ruokaa piti laittaa ja se otti koville, kun ei ois vähääkään kiinnostanut. Sain kuitenkin sen tehtyä.

Seuraavaksi ajattelin, että nyt ulos reippailemaan. Ou nou, ulkona oli ilma ihan pepusta. Tuuli niin, että hetkessä minun hiukseni olivat tuivertuneet miten sattui, liimaantuneet huuliin, huulipunaan ja sillee… kylmä. Olin suunnitellut meneväni uudelle kirpparille, mutta se olikin kiinni. Kävin sitten yhellä toisella kirpparilla ja vain saadakseni lisää vettä myllyyni. Siellä oli aivan pöyristyttävät hinnat. Pienet kurkkupurkit, jotka minä heitän lasinkeräykseen, maksoivat siellä 0,8€. Lisäksi aivan uskomatonta rojua yllin kyllin, äkkiä pois.

Jatkoin matkaa postiin ja poikani oli seuranani, onneksi, vähän tasoittamassa. Meinas auto tulla suojatiellä päälle, kun me ylitimme tietä vihreällä valolla. PRKL! Postissa selvisi, että kaksi pikkupakettia, joita olimme tulleet noutamaan, olivatkin isoja paketteja. Vähällä oli, etten sanonut, että annetaan olla, en ota niitä. Narusta tehtiin kantoapua ja kyllähän me ne kotiin raahattiin.

Kotona olin ihan poikki. Pahalla tuulella oleminen on äärettömän rasittavaa. Tyttäreni oli saapunut kotiin ja aloitti jäkätyksen joululahjoista, että mitä haluaa. Olen siis aivan lopen kyllästynyt koko aiheeseen! Käskin olemaan hiljaa ja hiljaisuus tuli, kun hän paiskasi huoneensa oven kiinni. Nuorimmaiseni keitti minulle kahvia ja eiköhän se tästä vielä tilanne rauhoittune.

Marraskuu 13th, 2007 by kimmeli

Minulla on vapaapäivä keskellä viikkoa ja se on luksusta! Olla möllöttää vaan, ilman että olisi buukannut päivän täyteen ohjelmaa. Oikeaoppinen vapaapäivä on vietettävä lorvimalla:) tai ainakin niin, ettei ole tukka putkella koko ajan jonnekkin menossa.

Tästä päivästä nautin jo eilen. Saunoin oikein ruhtinaallisesti ja join iltakahvit. Ihan sen takia, etten nukahtaisi liian aikaisin. Ihan ongelmitta se ei kuitenkaan sujunut, sillä sain helvetinmoisen hikan! Kerrassaan kamalaa, joka kerran kun nielasin, hikka oli paukauttaa kahvit saman tien takaisin. Näin on käynyt ennenkin. Join sitten vettä pienin kulauksin ja alkoihan se helpottaa. Halusin katsoa telkkaria ja lukea. Minua ei kyllä kahvin juonti juuri hetkauta. Nukahdin silti tosi hyvin heti kun sänkyyn pääsin. Sellainen joskus oikein harmittaa, kun haluaisi lukea, mutta uni vie voiton.

Aamulla lapset lähtivät kouluun. Minulle oli keitetty aamukahvit ja aamu alkoi siis varsin jouhevasti. Sain lukea lehden kaikessa rauhassa ja nauttia kiireettömyydestä. Toisella silmällä katselin tv:täja toisella tsekkasin sähköpostit. Pesukone hurrasi taustalla…

Ulkona on ihana ilma. Raikas pikku pakkanen. Taidan päivän mittaan tehdä pienen lenkin, käydä postissa ja uudella kirpparilla. Tälläisestä elmämästä minä vaan nautin. Kun on perusasiat kunnossa ja saa elää ihan tavallista ja turvallista elämää. En kaipaa mitään ihmeitä!

Marraskuu 11th, 2007 by kimmeli

Lapset olivat oman isänsä luona, niin kuin tälläisenä päivänä kuuluukin. Heillä oli siellä ihan omat ohjelmansa. Illalla ehdotin, että voisivat laulaa oikein kuorossa isälleen, onhan heitä siellä yhteensä viisi lasta.

Kävin oman isäni kanssa syömässä. Sain kerrankin tarjota isälleni ruuat kun yleensä hän aina petaa koko laskun. Yrittihän kyllä laittaa vastaa, mutta aivan turhaan, pidin pintani. Söimme seisovasta pöydästä niin, että vieläkin napa paukkuu.

Katselin siinä muitakin isiä. Oli perheitä ja ei-perheitä. Iso mies, sellainen tosimiehen näköinen, lohdutteli vauvaa. Se oli niin somaa. Vauva ei ollut varmaan kuin kuukauden ikäinen ja äänikin sellainen hento, mutta niin hellästi tämä karpaasi poikastaan hoiteli, että sen huomasi moni.

Lasikaapissa, missä sai tupakoida, oli sen sijaan hivenen erilaiset isät. Oluttuoppia suudellen ja välillä savuketta, liekö lapsettomia…toivottavasti.

Minäkin olen lähes aina turvannut isääni. Hän aina jeesaa kun autossa on häikkää tms. Veljeni joskus kuittasikin, että hanki itelles mies, niin ei tarttis olla aina isää pyytämässä. En minä kuitenkaan taida…

Marraskuu 10th, 2007 by kimmeli

Ihanan pimeetä. Ei nimittäin häikäse. Minun kissansilmäni näkee pimeässä ja ei tarvii siristellä. Sitä paitsi, valoa pimeydessä minä rakastan.

Eilen olin naapurikaupungissa teatterissa ja toki ajoin mennen tullen. Pikkasen räntäsade haittasi matkalla, mutta ei isommin. Tänään kävin viemässä lapset isälleen. Sillä aikaa kun exäni laittoi autooni pölykapselit kiinni, minä juttelin exäni vaimon kanssa ja tuli pimeä!

Kotona sytyttelin taas kynttilöitä ja nautin tunnelmasta. Kattovaloja minä en voi sietää. Yleensäkään sellaisia valoja, jotka paljastavat kaiken. Valoja siellä täällä, pitkin nurkkia, niin olo on niin lämmin.

Ihan suotta en sano olevani himmeli kimmeli tai muuten vaan pikkasen pimee:)

Marraskuu 8th, 2007 by kimmeli

Sellasta se on, äitin hommaa ja jossain selkarangasta lähtevää, paitsi että sydämestä se lähtee. Minusta tuntuu, että olen jatkuvasti huolissani…

Eilen puhuimme lasteni kanssa siitä kuinka isosti minä huolehdin, senkin takia, että olen heidän kanssaan yksin. Ei ole sitä toista vanhempaa vieressä huolehtimassa ja tukemassa.

Silti, en valita, minulla on hyvä elämä lasteni kanssa. Tunnen heidät ja meillä on omat pelisäännöt. Meillä on niin tiukka tiimi, ettei siihen ulkopuoliset mahdu. Sen takia meidän perheeseen ei ole ollut sijaa edes äidin miesystävällä.

Minulle on tärkeintä lapset, heidän hyvinvointinsa ja että meillä on keskinäinen luottamus. Jonkun mielestä olen huono äiti, kun lapseni joutuvat pärjäämään itekseen ja tekemään enemmän kotihommia kuin keskimäärin ikäisensä. Minusta se taas on kasvatuksellinenkin asia. Haluan kasvattaa lapsistani ihmisiä, jotka edes jotenkin pärjäisivät tässä elämässä. Sellaisia, jotka pitäisivät itsestään niin paljon, että osaisivat myös huolehtia itsestään. Sen verran selkärankaa, että kantti kestää.

Onneksi heitä on kolme ja voivat pitää toisistaan huolta silloin kun minä en ole paikalla. Olen yrittänyt hitsata heitä yhteen ja tiedän, että vaikka tappelevatkin, niin loppupeleissä seisovat yhdessä rintamassa, joskus jopa minua vastaan

Marraskuu 7th, 2007 by kimmeli

Oli erittäin järkyttävää kuulla uutisista Jokelan koulu-tragediasta. Sain tekstiviestin ensin työmatkalla, kun kaverini laittoi, että tsekkaa uutiset. Kotiin päästyäni, en saanut edes takkia päältäni, kun aloin selata uutisia. Ensimmäinen raektio oli, ettei meillä, ei Suomessa, mutta tottahan se oli. Uutiset tulivat silmille ja sylkäisivät tiedon uhreista, niiden lukumäärästä ja koko karmeuden…Oli pakko niellä koko paska…ja miten heti aloin miettiä, mitä jos meillä, minun lasteni koulussa??? Eikö ole missään enää turvallista?

Olemme puhuneet lasteni kanssa. Nuorimmaiseni jo mietti, miten ja mitä kautta päästä pakoon, jos joku hullu tulisi kouluun. Kuinka soittaisi ensin isille, että tulisi auttamaan, kun isi on vahvempi. Äitistä ei olisi sillai apua, kun se alkaisi itkemään ja huolestuisi ja hätääntyisi. Niin, lapseni tietävät äitinsä:) Isi toimisi ja äiti olisi huolesta hullu!

Mitä jos, minun lapseni joskus sekoaisi niin? Enkö todellakaan huomaisi mitään merkkejä? Voisiko niin ihan oikeasti käydä? Joku minun ihanista lapsistani tekisi jotain niin synkkää? Miksi? Kamalaa! Kyllä minä vaan aion rakastaa niin lapsiani, että huolehdin ja haluan olla läsnä heidän elämässään. Rakastaa niin, ettei pääsisi syntymään sellaista määrää vihaa…

Marraskuu 5th, 2007 by kimmeli

Minä olen kulttuurin suurkuluttaja. Silloin kun ero kohtasi minut ja murehduin siitä, oli pakko alkaa lohduttautua. Pienet lapseni olivat esteenä päihteiden käytölle (ja miehille)..heheh, joten jäljelle jäi vain kulttuuri ja vakuutan, ettei ollenkaan pöllömpi valinta. En kyllä voinut kuvitellakaan kuinka koukuttavaa, sillä kalenterissa on aina joku riento ja lippuja on aina johonkin jo hankittuna.

Eilen olin katsomassa näytelmää Lumikit! Olipas puhutteleva ja olisi sitä katsellut kauemminkin, sillä se oli yllättävän lyhyt. Perjantaina olin nauttimassa farssista Lainatenori ja olihan hauska ja niin piristävä. Seuraavana on vuorossa Suomi revittely ja voi, voi vaikka mihin tekisi vielä mieli.

Elokuvissa olen viimeeksi nähnyt Colorado Avenue ja sitä ennen Ganes ja Lieksa. Vielä olisi tarkoitus nähdä kaikki kovat kotimaiset, kuten Syvä jää, Raja 1918, Sooloilua ja kyllähän aina katsottavia elokuvia piisaa. Nimenomaan elokuvissa, ettäon oikea fiilis.

Nämä niitä rientoja ihan sillai pienesti. Kun olen kotona, luen ja kuuntelen musaa. Nyt on menossa Tommi Liimatan kaksi kirjaa; Muovikorvo ja Aksel Sunnarborgin hymy. Viimeisin CD on Scandinavian Music Group. Kokkosen ääni on ihana. Mahtava CD ja mukana myös DVD. DVD:ssä pääse katselemaan Joel Melasniemeä…lurps.

Nyt vielä suunnittelen, että jos pääsisi Samuli Edelmanin kirkkokonserttiin…

Marraskuu 4th, 2007 by kimmeli

Onko yllättävä tieto? Lapset ovat lapsia:) voi jehna,no mitäpä muutakaan. Näin minä kuitenkin olen saanut joskus kuulla, siis silloin kuin erehdyin ihan väärille ihmisille kertomaan vaikkapa lapsieni tekosia.

Jos on kolmen lapsen yksinhuoltaja, niin väistämättä on joskus sellainen tilanne, että on hieman uupunut, etenkin silloin kun lapset olivat pienempiä. Olisi ollut kivaa vähän purkaa sydäntään ja saada tukea…hah! Lapset ovat lapsia! Sen sain kuulla tämän tästä. Jollen nyt ihan tukeakaan odottanut, niin edes ihan pikkasen myötäelämistä. Kun saan vain tietää, että “lapset ovat lapsia”, niin se loukkasi minua. Olenko ja vaikutanko minä niin tyhmältä ja avuttomalta, etten kolmen lapsen äitinä tiedä sitä???

Olen sitten vaan opetellut valikoimaan paremmin kenelle puhun ja mitä. Loppupeleissä en isommin ole edes tarvinnut puhuakkaan. Olen siis opetellut oikein kunnolla, että lapset ovat lapsia:) Sitäkin olen miettinyt, että jos joku väsynyt äiti kertoo huoliaan minulle, niin mietin mitä hänelle sanon, etten nyt ihan talloisi samalla lailla.

Sitäkin olen miettinyt, että en kuitenkaan ole sellainen valittaja, että jatkuvasti urputtaisin, kuinka on rankkaa ja kuinka lapset ovat taas tehneet sitä tai tätä. En tykkää valittaa ja oikein tarkkaan kun tilannetta tutkailee, niin ei ole edes aihetta. Joskus on vaan sattunut olemaan sellainen tavallista huonompi hetki…

Marraskuu 3rd, 2007 by kimmeli

Ihanaa Pyhäinpäivän viettoa oli heti aamutuimaan. Piti nousta ennen sian pieremää ja laittaa toinen pojista taipaleelle. Hän lähti urheiluleirille Turkuun. Voi minua, mikä alituiseen huolehtiva äiti, kun tuntui niin kovasti sydämessä… Kuinka se nyt siellä pärjää ja mitä jos jotain sattuu ja,ja..No, kävin saattamassa naapuriin, mistä oli kuljetus. Onneksi oli niin pimeää vielä, että sai suukittaa:) Tulin sitten takas kotiin ja sänkyyn, luin kotvasen ja nukahdin uudestaan.

Heräsin yhdeksältä, kun nuorimmaiseni keitti minulle aamukahvit. Rauhassa join kahvit ja luin lehden ja tajusin, ettei huomenna tulekaan lehteä, kun käsissäni oli tavallista paksumpi aviisi. Harmillista, mitäs minä huomenna luen….

Puolilta päivin vein jäljelle jääneet lapseni isänsä luokse. Nuorimmainen jäi sinne niin haikeana, kun hänelle tulee aina äitiä ikävä. Juttelin ex-mieheni kanssa, että jos voisi yrittää huomioida nuorimmaistamme jotenkin erityisesti, sillä muuten siitä on kehittymässsä ihan äitin poika…

Sitten pääsin kotiin, viettämään pyhäinpäivää omassa rauhassani. Kun ilta alkoi hämärtää, viritin parvekelyhtyihin kynttilät ja laitoin pöydällekin kynttilöitä. Upeeta, olla vaan, tunnelmaa ja pientä puuhastelua. Tuli siinä mankeloinnin ja pyykinpesun lomassa katseltua tölsää ja päivitettyä kirjeenvaihtoa.

Saunankin lämmitin ja sen jälkeen en isommin aio puuhastella. Katselen saksalaisen dekkarin ja sitten peiton alle lukemaan.

Haudoilla en käynyt. Miksi? Siksi, ettei minulla juurikaan ole, kenen haudoilla kävisi.On, yksi vanha ystäväni, mutta käyn siellä muutenkin, aina silloin tällöin rupattelemassa.

Marraskuu 3rd, 2007 by kimmeli

Mitä on ylpeys? Kuka on ylpeä ja ketä me pidetään ylpeänä? Monenlaista ylpeyttä on, huonoa ja hyvää. Kyllä, kyllä on sitä hyvääkin ylpeyttä. En ymmärrä, miksi aina kaikki olisi tuomittavaa ylpeyttä. Minä olen ajatellut aina, etten olisi ylpeä, mutta kyllä minä olen:)

Minkä takia ja mistä? Lapsistani! Aina ja uudestaan, joka päivä enkä pidä sitä pahana. Olen aina niin iloinen, kun lapseni ovat hauskoja, saavat kokeista parempia numeroita kuin minä ikinä(se ei muuten tarkoita kymppejä), osaavat ajatella omilla aivoillaan, huolehtivat toisistaan jne. Olen kuitenkin saanut huomata, että joidenkin mielestä se on ylpistelyä, juuri sitä huonoa… Onko? Ihan oikeesti…Voihan sitä olla ylpeä työpaikastaan, vanhemmistaan, ystävistään ja ties mistä. Minä ainakin aion olla!
Huonoa ylpeyttä minusta on ylimielisyys, toisen huomiotta jättäminen ja “nokka pystyssä” oleminen, kaikki sellainen käytös, millä saa lähimmäisen tuntemaan alemmuutta. Sellaiselta toivoisin varjeltuvani niin, että en olisi millään lailla osallisena.