Päivien Kimallusta

Lokakuu 4th, 2007 by kimmeli

Meille tuli uusi sänky taloon. Ei kuitenkaan minulle, vaan tyttärelleni. Hän on saanut nukkua aivan ihanassa sivustavedettävässä puusohvassa. Minä siis rakastan sitä sohvaa, koska se on vanha ja kaunis, nostalginen ja muutenkin tosi mahtava. Tyttäreni ei vaan ajattele samalla lailla. Niin ja kaikki tietävät, etteivät 12-vuotiaat ole samoilla linjoilla ajatusmaailmassa kuin äitinsä:). Hänestä sohva oli aivan liian kapea…joo, tottahan se oli! Sen takia minä sitten hankin hänelle uuden sängyn. Se nimittäin kävi niin helposti, että vanha naapurini soitti ja kertoi, että heillä olisi joutava sänky. Olen ostanut heiltä ennenkin ihan kelpo tavaraa, joten tiesin saavani hyvää tavaraa sopuhintaan. Vaan, miten järjestää kuljetus?

Soitin tuumailun jälkeen ex-miehelleni ja kas, kun en heti älynyt häneltä kysyä, sillä hänellä sattui olemaan paku ja lupasi ilman muuta tulla roudaamaan. Sovimme, että hän tulee hakemaan minut töistä.

Niin, hän odotti minua ja minua vaan hykerrytti, että olispa joku nähnyt:). Olisin voinut rinta rottingilla kertoa, että se oli ex-mieheni. Sillä, minä kyllä, ihan rehellisesti sanottuna, nautin siitä, kun olen niin hyvissä väleissä lasteni isään! Ajoimme sänkyä hakemaan, roudasimme sen autoon ja sitten taas ajoimme meille. Sänky oli kaksiosainen ja sattuipas niin, ettei sänkyn yläosa mahtunut hissiin. Jouduimme kantamaan sen portaita viidenteen kerrokseen ja jo kolmannessa olin ihan raato. Toinen poikamme nauroi vieressä, että isi jaksaa ja äiti ei…no, isi kantoi sitten yksinään loppumatkan, ku minusta vaan ei ollut.

Naapurista lainasimme porakoneen ja naapuri tuli mukaan, ja niin meillä oli kaksi miestä pulttaamassa sänkyä seinään! Wau! Kelpaa nyt tytön nukkua. Sen puusohvan siirsimme parvekkeelle, kesäsängyksi!

Lokakuu 2nd, 2007 by kimmeli

Tulipas jälleen käytyä Helsingissä. Suoraan töistä lähidimme, minä ja työkaverini S. Ajoimme suoraan eduskuntatalon viereen parkkiin ja jalkauduimme siitä. Kävelimme suoraan Kamppiin, missä tapasimme serkkuni P:n. Sitten etsimään pientä naisten rättikauppaa, jota ei sitten löytynytkään! Kyllä se siellä vielä kesäkuussa oli, mutta mihin lie joutunut? Unta en ollut nähnyt, sillä minulla on vieläkin liivi, minkä sieltä ostin ja maksoin vain 10€. Vaan, kaikista etsinnöistä huolimatta, emme sitä putiikkia löytäneet. Muutenkin siellä oli tapahtunut niin paljon muutoksia, että ajattelin jos siellä vaikka on joka aamu Kampin aamuraportissa, että kukas tänään lopettaa ja ketkäs vaihtaa paikkaa ja onko uusia tulokkaita…

Harmitti, kun olisin sieltä putiikista ostanut jonkinlaisen mekon! Mekko minulle, kuullostaakin kamalalle, sillä olen niin housuihminen. En osaa istua saati kävellä mekko/hame päällä, puhumattakaan miten pitäisi käyttäytyä. Vaan, juhlat ovat tulossa…

Luovutimme, kun olimme juosseet kaikkia muita vaatehtimoja läpi ja aika oli rajallinen. Varsinainen syy Helsinkiin tulollamme oli Lasipalatissa järjestetty kustantajailta. Jälleen kerran olin paikalla ja olipas antoisaa. Ruoka tosin oli taas karmeeta gurmeeta, mutta onneksi sitä oli niin montaa sorttia, että jotain sain minäkin syödyksi(paahtopaistia ja perunasalaattia).

Minulle aina parasta antia tuollaisissa illoissa ovat kirjailijat ja kirjat. Tälläkin kertaa oli pettämätön joukko. Reijo Mäen kanssa on pakko heittää läppää samasta vanhasta aiheesta, eli häntä ei saa vierailemaan kun pakon edessä. Anja Snelmannin kanssa pääsin nyt juttusille, kun hänellä ei ollut Hjallista jarruna… Lisäksi oli mm. Alivaltiosihteeti, Lenita, Törhönen, Ere Kokkonen yms.

Kotiin lähdimme ajelemaan yhdeksän jälkeen ja olihan kohtuullisen kiva reissu, vaikka ei sitä retonkia löytynytkään. Tänään on vuorossa Lahti!

Lokakuu 2nd, 2007 by kimmeli

…siinäpä sitä, on miettimistä. Minulla oli olo, että mites nyt suu pannaan, kun tietsikka hajos! Huhhei, ei nyt sentään hajonnut, mutta oikutteli ja muistutteli, että pian se tämänkin värkin matkan pää on kohdattu! Mikään ei ole pysyvää, prkl! Tänään siis oikein käsi poskella tuumin, miten väärään aikaan olenkin voinut syntyä. Kaikki on teknistä ja tekniikka elää… ja tappaa. Minua suorastaan vituttaa se, kun mikään ei pelaa. Aina on joku rikki tai ainakin hajoomassa…

Nyt olen niin iloinen, kun toimii, ainakin toistaiseksi, mutta kuinka kauan? Lapseni sai tuomion, ei ole pelikone tämä masiina ja itkuksi kääntyi ja taas äitiä harmitti. Jos olisin saanut elää joskus paljon aikasemmin, niin että olisivat lapseni voineet leikkiä käpylehmillä ja minun ei olisi tarvinut tuskailla tekniikan ihmeitä ja etenkin sen toimimattomuutta.

Yllätyksekseni kun sen sanoin, kuulin heti kaksi kannustavaa kannanottoa, kaksi työkaveriani olisivat myös haluneet elää jo paljon aiemmin, tavallista ja normaalia, arkista elämää. Minua niin kiusaa tekniikan lisäksi rahan mahti ja kuinka kaikki pyörii rahan ympärillä. Kun minulle riittää, että on ruokaa ja lämmintä:) Koen olevani äärimmäisen rikas!