Ristiriitaista
kimmeli 16. Lokakuu, 2007
Minulla on taas sellainen päivä, kun kieriskelen pohdinnoissani. Ihmettelen ihmisiä ja sitä miksi aina uskon kaikista hyvää, ja kun se ei olekkaan totta, niin sitten ihmettelen, miksi!?
Sitä tulee sellaiselle mielelle, että haluaisin johonkin,missä minun ei tarvitsisi nähdä ketään, eikä kenenkään tarvitsisi nähdä minua. Minulla on sellainen tapa, että “luen” ihmisiä ja pahoitan mieleni kaikesta negatiivisesta.
Tiedän ärsyttäväni monia ihan pelkällä olemassaolollani, olen kai liikaa aina niin läsnä? Jos osaisin olla jotenkin hiljaa, sulautua seinään tai edes massaan, mutta kun en voi. Olen yrittänyt, siis lukuisat kerrat, niin että olisin hiljaa, koittaisin olla vähemmän näkyvämpi ja aina vaan epäonnistun. Huomaan kesken kaiken, kuinka iloinen ja innostunut olen ja selvitän sitä ympäristöön. En jaksa kauaa mököttää enkä kykene valittamaan, kun sitä vaan ei löydä aihetta. Yleensä on enemmän aihetta iloon.
Kuitenkin sitä tutkailee ihmisiä ja se kuinka joku osoittaa niin paljaasti sen, ettei voi sietää, niin se sattuu ja se kai on tarkoituskin. En minä kaipaa ihailuakaan, sillä sellainen vastakkain asettelu on kuin olisi pomppulaudalla. Kyllä minä tiedän, mikä minä olen ja mitä tunnen ja mitä haluan. Olisin varsin tyytyväinen, kun ei kukaan osoittaisi mieltään. Ei risuja eikä ruusuja. Jos minä olen kiltti sinulle, olisitko sinä minulle?
Mikä saa ihmisen olemaan ilkeä toiselle? Kateus? Miksi? Minulta puuttuu sekin kyky täysin, kuinka voi olla jollekkin kateellinen? Olen yrittänyt olla luomatta edes sellaista tilannetta, että minulle voisi olla kateellinen, mutta taitaa olla mahdotonta…
Muistuttaisin kuitenkin, että “Älä kadehdi keneltäkään sitä onnea, joka hänellä on tai jonka hän näyttää omistavansa, sillä et tunne hänen salaista suruaan” - Axel Fredenholm -
