Mitähän tekisi?
Lokakuu 14th, 2007 by kimmeli
Kun minulla on lapseton aika, olen niin täpinöissäni kaikkien hommien kanssa, etten saa mitään aikaseksi. Rasittavaa.
Pitkästä aikaa lapset menivät koko viikonlopuksi isänsä luo ja minulla heti vaikka mitä tekemistä. Tosiasia on vain se, että en ole tehnyt mitään. Se harmittaa…
Tosin perjantai-illan olin töissä ja kun tulin kotiin, aika meni siihen kun siivosin kotia asumiskelvolliseksi. Lapsilta oli kaikki jäänyt sillai, kun olisi tullut äkkilähtö. Olin väsynyt ja sitten pahalla päällä. Tiskasin, vein roskia ja laitoin maidon kaappiin ja - laitoin lapsille tekstarit, että viikkorahat on nyt jäissä.
Lauantainakin olin töissä. Kun tulin kotiin, jäin sohvalle, enkä päässyt siitä millään. Siihen tuleekin sellanen kuoppa, että vaikeaa sieltä nouseminen onkin. Miten sitä osasikin vain laiskottaa, onneksi kukaan ei nähnyt.
Tänään, sunnuntaina, lapset tulevat kotiin. No, olen jo imuroinut. Kaikki se, mitä alunperin suunnittelin, on tekemättä. Vaikka vielähän sitä kerkeis,jos panis töpinäksi. Olisi pestävä kolme ikkunaa, ennen kun talvi tulee. Ruokaa olisi värkättävä pakkaseen. Olisi valmistauduttava erääseen kirjailijavierailuun, kirjoitettava kirjeitä, mankeloitava, siivottava eteisen kaapit…auts, ku lista on pitkä.
En siis ole mitään jättänyt tekemättä siksi, etten tykkäisi vaan kun en vaan nyt saa aikaseksi. Miksiköhän? Lorvittaa…
- Posted in Yleinen
Lokakuu 14th, 2007 at 14.30
Toi tapahtuu aina! Minä aikoinani odotin kuin kuuta nousevaa, että lapset ovat viikon tai kaksi poissa ja kuvittelin tekeväni ah-niin-monia asioita. Tosiasia oli, etten saanut aikaiseksi mitään.
Ja se sohva: siinä on ystäväni Wagnerin mukaan gravitaatiokuoppa, josta on toisinaan ylisepääsemätöntä nousta.
Lapset, vaikka kuinka raivostuttavia välillä ovat, tuovat tietyn järjestyksen siihen päivään. Kun ei ole mikään pakko laittaa ruokkaa tiettyyn aikaan tai viedä joku jonnekin tms, niin tunnit kuluvat “suunnitellessa” ja illalla huomaa, ettei ole tehnyt puoliakaan siitä, mitä oli aikonut.
Järkeilin sen asian sittemmin niin, että minua ei ole tarkoitettu aina pärisemään duracellina. Vaikka joku homma jäikin - ja jää yhä - tekemättä, voi keskittyä myös laiskuuteen. Sitä ei kuitenkaan voi laiskotella kaiken aikaa, vaikka laiskottelisikin kaiken sen ajan, kun lapset on poissa.
Meidän luterilainen kasvatuksemme vain tunkee huonoa omaatuntoa siitä, ettei koko ajan ole työn touhussa. Hush, pois se meistä!
Lokakuu 14th, 2007 at 14.43
Sepäs se, ja se luterilainen kasvatus istuu syvässä, just niin syvässä kuin minä sohvassa! Joskus olen miettinyt, mitä minulle sitten käy, kun lapset muuttavat pois kotoa…vaikka viihdykin loistavasti itekseni, niin kuinka saan kaikki pidettyä reilassa. Minä kun kuitenkin olen sellainen ihminen, joka haluaa elää järjestyksessä, kaikin puolin!