Kuukausiarkisto Syyskuu, 2007

Suojelusenkeli

kimmeli 10. Syyskuu, 2007

Meidän perheessä suojelusenkelillä on hommia. Kolme lasta ja koheltava äiti, niin voi-voi. Olen vakaasti sitä mieltä, että ilman suojelusenkeliä emme olisi näin hyvässä jamassa. Läheltäpiti-tilanteita on ollut niin paljon.

Siitäkin huolimatta en anna lasten kulkea pyörällä koulussa. Matkaa on vajaa kilometri ja pelkästään ajatus siitä ruuhkasta keskellä kaupunkia, kun kaikki muutkin lapset ovat siellä pyöriensä kanssa, saa minulla kylmän hien pintaan. Pysyn tiukkana ja olen sitä mieltä, että suojelusenkelillä on hommia ilman sitä pyörääkin. Koulun jälkeen voivat sitten ajella ja ehdottomasti kypärä päässä.

Kypärä on se kamala riidan aihe, kun tyttäreni ei millään haluaisi sitä pitää. Hänellä on isänsä kunnostama vanha jopo ja sen tyyliin ei kuulemma sovi kypärän käyttö? Niinpä hän sitten kävelee :). Pojat onneksi pitävät ihan riitelemättä, vielä… Minulla ei ole kypärää ja nyt en edes tarvii sitä, kun ei ole pyörääkään, enää :(. Joku nyysi sen viime viikolla, joten minäkin kävelen.

Vanhempi poikani yritti aamulla taas kovasti puhua minua ympäri, että olisi voinut mennä pyörällä kouluun. Vetosi siihen, että hänellä on niin hyvä suojelusenkeli. Vaikka melkein samaan hengenvetoon totesi, että hänen suojelusenkelillään on ollut niin paljon hommia, että sillä on varmaan toinen siipi poikki ja liikkuu rollaattorilla…

Äiti jalkapallomatsissa!

kimmeli 8. Syyskuu, 2007

Tänään oli n tosi oudossa paikassa, siis minulle oudossa paikassa. En kertakaikkiaan osanut puhua kenellekkään yhtään mitään, pelkäsin nolaavani itteni(ja poikani), jännitti ja paleli, mutta ihan oli kuitenkin mukavaa.

Paikka oli siis halli, missä pelattiin jalkapalloa. Voi herttinen sentään, olin seuraamassa jalkapalloa. Sikäli varsin mielenkiintoista, sillä en ymmärrä koko pelistä juuri mitään eli kärryillä pysyminen vaati melkoista ponnistelua ja keskittymistä. Joo-joo, tiedän, että on kaksi joukkuetta joilla on tarkoitus saada pallo maaliin. Mutta, kumpi on kumman maali ja sitten kun oli keskushyökkääjää ja joku vasen laitahyökkääjä yms??? Miten ne osaa? Minua eniten jännitti se, että osaako poikani ihan oikeesti hommansa? Mistä hän tietää, milloin pitää tehdä ja mitä ja milloin pitää olla missäkin paikassa. Mitä jos poika kaatuu ja aijai, mitä jos joku potkaisee häntä, päähän? Minua oikein mahaa koski ja pissatti…aina kun jännittää, alkaa pissittää, taivas!

Poikani teki maalin! Arvatkaa, huomasinko? No en, se tapahtui siellä toisessa päässä, joten en millään siinä sekamelskassa sitä huomannut. Oletin kyllä, että jotain siellä tapahtui, kun kaikki huusivat. Minä en tietenkään uskaltanut huutaa, ihmeellistä, kun huomioi että olen joka paikassa suuna päänä, mutta nyt on siis löytynyt paikka, missä pysyn hiljaa. Olisin varppina huutanut väärään aikaan, nolannut itteni ja ennen kaikkea poikani. Muut huusivat minunkin edestä. Luulin ärsyyntyväni siitä, mutta huomasin, että se auttoikin minua pelin seuraamisessa…Välillä he kyllä puhuivat keskenään ja aiheena urheilu, joten en voinut millään muotoa osallistua. Olisivatpa tienneet kuinka minä vaan mietin ajoittain kotona olevia kirjojani, kirjoittamisiani, kotitöitä ja mitähän pitäisi kaupasta ostaa ja etenkin tämän päivän ruokaa…

Siis, aivan uskomatonta ja ensikertalaisena on nyt sitten tuuletettava, että olen ylittänyt itseni! Tein sen vain poikani takia, että hänestä oli niin hienoa, kun äiti oli paikalla. Voin kyllä mennä toisenkin kerran…

Viikonloppu alkoi

kimmeli 7. Syyskuu, 2007

Huh, perjantai ja kokonainen viikonloppu vapaata. Kaksi viikonloppua menikin jo lauantait duunissa. Nyt sitten olin aamuvuorossa ja kun tulin kotiin, kaupan kautta, niin heti imuroin! Hyvä aloitus…mutta entäs sitten, hmm, söin pari voileipää, tsekkasin postin ja nukahdin!

Olin eilen illalla kustantajan illassa ja siellä meni myöhään ja oli niin kivaa, että kun tulin kotiin, en kyennyt nukkumaan, kun kävin vielä niin kierroksilla. Tänä aamuna heräsin silti ennen kellon soittoa, joten ei vanha jaksa heilua. Nyt voi kotvasen istua ja sitten taas jatkaa, vaikkapa tiskaamalla tai silittämällä..hihihhh…kumpaako tekis, ku molemmat ovat niin hyviä puuhia :)

Lapset eivät mene isälleen ja olenkin julistanut “Olkaa kilttejä äitille”-viikonlopun alkaneeksi. Kun he olivat pienempiä, niin kaipasin enemmän yksinolo-viikonloppuja. Nyt he jo osaavat laittaa itselleen syömistä eivätkä ole niin minusta riippuvaisia. Silti ovat läsnä ja minusta se vaan on niin ihanaa.

Huomenna menen vanhemman poikani kanssa futismatsiin. Siis hän pelaa ja minä yritän olla kiinnostunut yleisö. En vaan ymmärrä, mikä juju siinä piilee, että voi kiinnostua katselemaan pallon kulkua? Minulta puuttuu jotain, kun kaikki urheiluun liittyvä ei saa minua innostumaan. Vaan minäpä innostunkin sitten lähes vaikka mistä muusta…

Eilenkin siellä kustantajan illassa yhestä kirjailijasta ihan simona. Olen lukemassa hänen kirjaansa ja huh, kuinka se on ihana. Nyt kun näin kirjailijan ja kävin jutskaamassa hänen kanssaan, se kirja on vieläkin ihanampi, tuskin raaskin lukea. Ihan ku hyvä suklaa, sillai pikkupaloina vaan, niin nyt tavaan hissukseen sivu kerrallaan…

Meinaan kyllä saada tänä viikonloppuna postit ajan tasalle ja olisihan sitä muutakin puhdetta. Tarttisin kuukauden mittaisen viikonlopun!

Lapset ovat rikkaus

kimmeli 5. Syyskuu, 2007

Olen nyt viime päivinä törmännyt lapsikeskusteluihin. Siis onko lapsia vai eikö ole ja kumpi on oikein? Tänään oli TV:ssä keskusteluohjelma miehestä, joka ei halua isäksi. Oli sitten sen takia käynyt oikein terapiassa, miksi ihmeessä? Jos on itselleen tehnyt selväksi, ettei halua lapsia, miksi piti vielä terapiassa käydä ja miksi ihmeessä siitä piti vääntää niin ongelma, että oikein keskusteluohjelma piti värkätä telsuun??? Ei ymmärrä! Minusta on ihan ok, että joko hankkii lapsia tai sitten ei, that’s it. Ei siitä ongelmaa tartte tehdä. Minusta ongelma on se, jos haluaa lapsia, mutta ei saa.

Minä kuulun siihen “ryhmään”, joka ei niin lapsista välitä, mutta aina on ollut päivänselvää, että haluan omia lapsia. Jo viisivuotiaana olin päättänyt, että haluan paljon lapsia. No, vain kolme olen saanut aikaseksi ja miten olen ollut heistä onnellinen. Minä ihan oikeasti luulen, ettei minun elämäni olisi juuri minkään arvoista ilman lapsiani. Minä rakastan heitä ja ilman heitä en olisi tässä ja tässä asemassa. Heidän takiaan saan olla äiti ja heidän ansiota on se, että selvisin erostani kunnialla.

He osaavat olla välillä raivostuttavia ja ärsyttävät minut raivon partaalle, mutta ketään en ole niin rakastanut ja kenenkään vuoksi en olisi valmis niin moniin uhrauksiin. Heidän vuoksi en ole joutunut luopumaan mistään, päinvastoin, olen saanut tosi paljon vaikka mitä. He ovat opettaneet minua ja minulle asioita, joita en olisi muuten oppinut. Kun minä olen opettanut lapsilleni anteeksipyytämisen taidon, niin he ovat opettaneet sen saman minulle. Varsinaista vaihtokauppaa.

“Nauti kun lapset ovat pieniä”, sanotaan ja juuri sitä olen tehnyt, joka ikinen päivä! Nautin niin, että mahan pohjasta ottaa, kun niin on mukavaa. Olen kuljettanut lapsia mukana aina ja tiedän, etteivät he kohta enää lähde mukaan, kun kasvavat ja ne omat menot lisääntyvät.

“Sinä olet niin kiinni lapsissasi”, on minulle sanottu monta kertaa. Sepäs se ja niin on ja onko se nyt jotenkin niin huono asia? Minä en koe sitä millään lailla rasitteeksi, päinvastoin. Minulle minun lapseni ovat rikkaus. Mikään ei tunnu niin ihanalta, kuin se, että lapseni sanovat minulle: Minä rakastan sinua, äiti!

Kiva kauppareissu

kimmeli 4. Syyskuu, 2007

Minulla oli tänään vapaapäivä. Odotin, että vanhempi poikani tulee koulusta, jolloin lähdemme kauppaan. Minä kyllä osaan käydä yksinkin kaupassa ja se on jopa useimmin toiveeni. Kun aikoinaan jäin lasten kanssa, ei ollut vaihtoehtoja, kuin ottaa lapset aina mukaan kauppaan. Koulutin heidät sillai, että jos siellä saadaan raivareita tms. lähdetään kotiin ja jäädään ilman mehua tms.

Nykyään saan käydä kaupassa ihan itekseni tai sitten pyydän aina yhden kerrallaan mukaan. Joko vuorotellen tai sitten niin, että jollain on jokin tarve, jota äippä ei osaa ostaa ilman apuja. Näin siis tänään, kun vanhempi poikani tarvitsi uuden pyöräilykypärän. Ei uskaltanut luottaa, että äiti olisi vaan sen ostanut :)

Menimme automarkettiin. Poikani juoksutti sillä aikaa minun postit laatikkoon kun minä menin apteekkiin hakemaan lääkkeitäni. Sitten kahville, sillä juuri sen takia aina joku haluaa mukaan… Poikani söin niin maukkaan kinkkusämpylän, että heti tuli toive saada niitä kotiin. Oli saatava tarpeet. Kypärän löytämisessä ei mennyt kuin kotvanen. Kinkkusiivuja löytyi palvelutiskiltä, mutta siellä sitten oli harvinaisen tympeä myyjä. Siis, monotonisella äänellä kysyi: “Ja teille?” Meitä taas nauratti aivan kamalasti, kun meinasimme ostaa kappaleittain…ja kysyimmekin, että onko kukaan koskaan ostanut esim. 21 viipaletta korppukinkkua? Voi, miten me nyt sellasta menimme kysymään, sillä myyjää ihan selvästi vitutti armottomasti. Minä ja poikani taas oikein kuvittelimme, kuinka voisi kaikkia leikkeleitä ostaa ku irtokarkkeja, sellasen lajitelman…tsihhihh..toinen myyjä pidätteli nauruaan, mutta tämä meitä “palvellut” taas monotonisesti kysyi: “Saako olla muuta?” Ei kyllä tullut enää mieleenkään ostaa muuta.

Oikeankokoisia sämpylöitä ei löytynyt ja lähdimme viereiseen markettiin. Kun laitoin ostoskärryä paikoilleen, poikani istui jo pyörätuolissa aivan intona! Sanoi, että voisimme jättää auton invapaikalle ja juuri kun joku olisi siellä säpättämässä, niin hän rullaisi paikalle. “Vie heti takas se pyörätuoli” jouduin komentamaan vaikka nauratti niin kamalasti, mutta kun jo yksi vanhempi pariskunta oli siinä paheksumassa.

Matkalla viereiseen markettiin, ajoin ohi ja oli pakko kääntyä takaisin. Poikani ehdotti käännöstä heti, nurtsin poikki. Huh, jos noudattaisin poikani ohjeita, niin voi, missähän oltais? Käännyin sitten kun se oli mahdollista :). Kotimatkalla poikani sovitteli kypärää päähänsä ja yritti tunkea varaosia minun taskuun. Sanoin, että tsot, kohta ajan kolarin ja mitäs sitten? “Haluan perhehaudan”, sanoi poikani :)

Mikä maanantai

kimmeli 3. Syyskuu, 2007

Niin innolla ku odotinkin maanantaita ja arjen askareita, niin sitä iloa himmensi päänsärky. Heräsin ennen kellon soittoa ja keitin kahvit. Oli sellanen pikkasen outo olo…. Se oli jo eilen Loviisassa ja pelkäsin kuollakseni, että aurinko alkaa paistaa, sillä silloin se varmaan olisi lauennut.

Menin töihin ja eikö vaan joku ollut jotain tuoksua jo tuonut. Se oli suoranaista myrkkyä, etenkin niin herkässä tilassa. Tein hommiani ja oikeesti nautin kyllä täysillä töistäni. Päivän päätteeksi minulla oli vielä palaveri pomoni kanssa. Otin sinne kupin kahvia ja en vain suostunut myöntämään, että saamarin jytke on kynnyksellä. Kun palaveri oli ohi, annoin periksi ja otin täsmälääkkeen…

Kamalinta on aina se, kun ei vaan kehtaa kellee kertoa, että koskee päätä. Se jotenkin vaan niin hävettää. Koittaa sinnitellä ja päästä kotiin, piiloon jonnekin potemaan.

Niin nytkin. Vielä työmaan pihalla näin tutun, jonka kanssa oli pakko haastaa. Sitten pojat soittivat, että maito on loppu. Oli ihan välttämätöntä käydä vielä kaupassa. Vaan kun pääsin kotiin, vaihdoin pyjaman päälle, menin pikkusohvalle viltin alle ja annoin itselleni luvan olla. Otin pienet tirsat, sillä aikaa kun poikani tiskasi:) Luulen, että selvisin kuitenkin voittajana.

Terveisiä Loviisasta!

kimmeli 2. Syyskuu, 2007

Olipas ihana päivä. Aamulla kun heräsin, satoi vettä, mutta se ei iloani himmentänyt. Olin jo klo 8 odottamassa ystävääni, auto tankattuna, ja sitten kohti Loviisaa. Ilma oli siis todella kostea ja sateenvarjolle oli käyttöä…lapasiakin kaipailin, kun kädet oli oitis ihan kohmeessa.

Vaan, Loviisa osoittautui ihanaksi paikaksi ja me kiersimme siellä talosta taloon. WanhassaVaraParempi-tapahtuma oli hyvin järjestetty, ihmiset olivat iloisia ja ystävällisiä. Wanhat talot olivat niin täynnä entisaikaa, että oikein sielu lepäsi. Kun näki vanhoja hirsiseiniä ja kauniita kakluuneja, niin sai vastinetta pääsymaksulle. Maksoimme siis rannekkeista 8€, mutta olimmekin siellä alueella sitten peräti kahdeksan tuntia eli ihan koko rahan edestä(euro per tunti). Niin paljon kävelimme, että loppupaikat oli ihan mukava kiertää autolla. Ne nyt olivatkin niin kaukana, ettei sinne olisi kerennyt kävelläkkään.

Ostin TYYNYN! Ihanan untuvatyynyn, jonka kotiin tullessani heitin sängylleni. Sen kanssa on sitten mukava ottaa päivätirsat. Sitten, näin aivan uskomattomia tauluja eräässä kohteessa. Taiteilija sattui olemaan paikalla, japanilainen Takuyo Kawachi. Hänen taulunsa tekivät minuun aivan lähtemättömän vaikutuksen ja aion tutustua hänen näyttelyynsä Helsingissä. Voin lämpimästi suositella, sillä niitä tauluja ei yhdellä katsomalla katsota. Ne vaan elävät ja ovat niin kovin oivaltavia… Varmaan näen unta niistä…

Nyt olen hakenut lapset ja palanut kotiin ja takaisin maan pinnalle, tähän nykyaikaan ja arkeen. Sauna on päällä ja eikun pian sinne löylyyn ja sitten nukkumaan ja huomenna uuden viikon haasteisiin!

Ihan omassa rauhassa

kimmeli 1. Syyskuu, 2007

Itekseen olo on niin herkullista, etten oikein tiedä miten päin olis, kun saa olla ihan vaan oman ittensä seurassa. Minusta yksinolo on niin upeeta ja mahtavaa, ettei meinaa nahoissaan pysyä. Nyt olen ihan omassa rauhassa, nam!

Lähdin aamulla töihin ja lapset jäivät kotiin. Suukittelin heidät, sillä tiesin, että he eivät ole kotona kun palaan. Heidän isänsä haki heidät sillä aikaa. Töissä minulla aika meni siivillä, kuten aina. Heti töitten jälkeen minulla oli tapaaminen serkkuni kanssa.

Minulla on 35 serkkua! Siihen määrään mahtuu kaikenlaisia serkkuja, enimmäkseen mukavia serkkuja, joita tapaan aina kun vain on mahdollisuus. Osan kanssa olen ollut kirjeenvaihdossa aikojen alusta asti.

Tänään tapasin serkkuni, joka tuli töiden merkeissä paikkakunnalle 250km:n päästä. Hän oli minua vastassa työpaikkani takapihalla ja jälleennäkeminen monen vuoden jälkeen oli erittäin lämmin. Menimme kahville ja rupattelimme kilpaa kaikesta. Valitettavasti aika riensi taas liian nopeasti ja hänen oli palattava hotellille. Saatoin hänet sinne, samalla esitellen tätä pientä kaupunkia.

Sen jälkeen kävin kaupassa ja kotiin, yksin kotiin. Kyllä oikein mahan pohjalta otti, kun ajattelin edessä olevaa iltaa, rauhallista koti-iltaa. Nyt siis vietän sitä:) Tein itselleni tonnikalasalaatin, jonka jo söin. Pesukoneen laitoin päälle ja imuroin. Enempää en aio kotitöitä tehdä…kun niitä voi tehdä muulloinkin. Kirjoittelen jonkin aikaa ja katselen samalla telsua. Sitten aion lukea, lukea ja lukea.

Ajoissa nukkumaan, että jaksaa aamulla nousta säälliseen aikaan ylös. Olen nimittäin menossa Loviisaan, WanhassaVaraParempi-päiville! Tosi ihanaa, olen niin kovin innoissani. Sääli vaan, että en sitten voikkaan olla enää omassa rauhassa, mutta on minulla hyvä työkaverini/ystäväni mukana siellä Loviisassa, joka on niin kovasti samanhenkinen kuin minä!

« Edellinen