Kiva kauppareissu
kimmeli 4. Syyskuu, 2007
Minulla oli tänään vapaapäivä. Odotin, että vanhempi poikani tulee koulusta, jolloin lähdemme kauppaan. Minä kyllä osaan käydä yksinkin kaupassa ja se on jopa useimmin toiveeni. Kun aikoinaan jäin lasten kanssa, ei ollut vaihtoehtoja, kuin ottaa lapset aina mukaan kauppaan. Koulutin heidät sillai, että jos siellä saadaan raivareita tms. lähdetään kotiin ja jäädään ilman mehua tms.
Nykyään saan käydä kaupassa ihan itekseni tai sitten pyydän aina yhden kerrallaan mukaan. Joko vuorotellen tai sitten niin, että jollain on jokin tarve, jota äippä ei osaa ostaa ilman apuja. Näin siis tänään, kun vanhempi poikani tarvitsi uuden pyöräilykypärän. Ei uskaltanut luottaa, että äiti olisi vaan sen ostanut 
Menimme automarkettiin. Poikani juoksutti sillä aikaa minun postit laatikkoon kun minä menin apteekkiin hakemaan lääkkeitäni. Sitten kahville, sillä juuri sen takia aina joku haluaa mukaan… Poikani söin niin maukkaan kinkkusämpylän, että heti tuli toive saada niitä kotiin. Oli saatava tarpeet. Kypärän löytämisessä ei mennyt kuin kotvanen. Kinkkusiivuja löytyi palvelutiskiltä, mutta siellä sitten oli harvinaisen tympeä myyjä. Siis, monotonisella äänellä kysyi: “Ja teille?” Meitä taas nauratti aivan kamalasti, kun meinasimme ostaa kappaleittain…ja kysyimmekin, että onko kukaan koskaan ostanut esim. 21 viipaletta korppukinkkua? Voi, miten me nyt sellasta menimme kysymään, sillä myyjää ihan selvästi vitutti armottomasti. Minä ja poikani taas oikein kuvittelimme, kuinka voisi kaikkia leikkeleitä ostaa ku irtokarkkeja, sellasen lajitelman…tsihhihh..toinen myyjä pidätteli nauruaan, mutta tämä meitä “palvellut” taas monotonisesti kysyi: “Saako olla muuta?” Ei kyllä tullut enää mieleenkään ostaa muuta.
Oikeankokoisia sämpylöitä ei löytynyt ja lähdimme viereiseen markettiin. Kun laitoin ostoskärryä paikoilleen, poikani istui jo pyörätuolissa aivan intona! Sanoi, että voisimme jättää auton invapaikalle ja juuri kun joku olisi siellä säpättämässä, niin hän rullaisi paikalle. “Vie heti takas se pyörätuoli” jouduin komentamaan vaikka nauratti niin kamalasti, mutta kun jo yksi vanhempi pariskunta oli siinä paheksumassa.
Matkalla viereiseen markettiin, ajoin ohi ja oli pakko kääntyä takaisin. Poikani ehdotti käännöstä heti, nurtsin poikki. Huh, jos noudattaisin poikani ohjeita, niin voi, missähän oltais? Käännyin sitten kun se oli mahdollista :). Kotimatkalla poikani sovitteli kypärää päähänsä ja yritti tunkea varaosia minun taskuun. Sanoin, että tsot, kohta ajan kolarin ja mitäs sitten? “Haluan perhehaudan”, sanoi poikani
