Remppamiehiä
kimmeli 25. Elokuu, 2007
Pakko kirjoittaa rempasta ja sen tekijöistä. Otin aiheen Paulalta kun hän niin elävästi kirjoitti ko. aiheesta.
Minä en osaa tai en ole oikein ikinä sillai innostunut rempasta. Nuorena oli isä, joka osasi kaiken. Rakensi mökin ja jopa ompeli meille lapsille teltan ja kaikkea siitä väliltä. Veljeni kuuluu samaan sarjaan.
Lasteni isä on myös sellainen “joka paikan höylä”. Ero hänestä oli senkin puolesta suuri menetys. Hän remppasi mennen tullen kotona ja kylässä. Olipa kyseessä auto tai talo tai vaikkapa saunan uunin tuhkaluukku. Kaikki korjaantui ja aina voi luottaa, että hommat hoituu. Kun tyttäreni oli pieni, oli hänelläkin luja usko siihen, että isi osaa kaiken. Kun hänen ilmapallonsa puhkesi, niin heti ekana tuumasi: “Isi korjaa”.
Minun ei siis ole juuri tarvinutkaan osata mitään, kun aina on ollut joku hemmetin paljon kätevämpi. Kun sitten jäin lasten kanssa itekseni, oli pakko oppia tekee edes jotain… Hyvä on, kyllä saan naulan seinään, en aina, mutta useimmiten. Välillä on ollut pakko pyytää jotain miestä apuun. Mutta - mikä nykyajan miehiä vaivaa? Niillä pitää olla automaattiset vempaimet ja vimpaimet joka asiaan. Ruuvia ei saa seinään ilman akkuporakonetta? Voi samperi, kun minulta kerran paloi sen takia käämit. Lamppu oli irtoamassa seinästä ja tarvi järeämpää ruuvia, mutta kun ei ollut sitä akkuporakonetta! Sitä kun ei sitten osaa rukaria käyttää? Minä osaan, vaan kun on semmoset kädet, ettei niissä ole voimaa. Menihän se ruuvi rukarillakin, kun kuittasin, että teen itte, jollei ala jotain tapahtua. Niin, minä en siis kestä saamattomia miehiä, jotka miettivät viikkotolkulla tekiskö vaiko eikö tekis…
Vahvasti olen sitä mieltä, että sukupuuttoon on sellainen rotu kuollut, jotka osaavat tehdä reippaasti remppaa ja ilman kaikkia uudenuutukaisia härvelityökaluja. Minulla on perusrepertuaari hyviä perustyökaluja ja hyvin pärjää, jos on tahto ja meininki. Ex-mieheni sen valikoiman minulle jätti, että edes jotain voin tehdä.
Pikkuvessan seinän sitten maalasin… Kaikki alkoi oikeastaan siitä, kun veljeni sanoi, että onpas ankea koppero… Aloin suunnitella! Ostin delfiiniboordinauhaa ja viritin sen puoleen seinään ja sen alapuolen minä maalasin, tai tuputtelin. Olin hankkinut ihanaa vaaleansinistä maalia, jonka superlonpalasella tuputtelin sinne seinään. Istuin pytyn päällä ja samalla hoidin yhden puhelun ja maalaus kävi melkeinpä huomaamatta. Olin silloin yksin kotona, joten oli rauha maassa. Seuraavana yönä näin painajaisia siitä, että se seinä on kerrassaan kamala ja maalasin sitä koko ajan uudestaan…
Kun ex-mieheni toi lapset kotiin, niin sanoin hänelle, että vilasehan tota vessaa… Kauhusta kankeana ootin tuomiota ja olin lentää perseelleni, kun hän sanoi: “Sehän on hieno!” Ihanko totta? Sen jälkeen näin sen itsekkin ihan uusin silmin. Niin sitten naapurinikin, joka halusi samanlaisen. Myin hänelle lopun boordinauhan ja maalin:)
- Yleinen
- Kommentit(0)
