Päivien Kimallusta

Minä en ole niitä ihmisiä, jotka vaatteilla koreilee….heh, ja sen kyllä huomaa. Kuljen yleensä toisilta saaduissa vaatteissa tai sitten erittäin halvalla ostetuissa vetimissä. Inhoan vaatekaupoissa kiertelyä ja sovituskopit ovat kauhistus.

Kävi kuitenkin niin, että kun kävin Cittarissa, niin lasten puolen alennusrekissä oli jälleen farkut, 170cm ja nappasin ne, sovitin ja mukaan ne lähtivät. Syynä oli se, että lahkeissa riitti pituus ja hinta oli kohtuullinen, 12€. Merkki oli Luhta ja senkin huomasin vasta kotona, kun leikkasin sitä lappua irti. Olin aika iloinen ja niin ajattelin heti laittaa uudet farkut töihin. Vyötärö oli aika matala, mikä sinänsä on hyvä, kun minulla on niin lyhyt selkä, mutta kun kroppa on muuten niin tasainen, niin housut eivät meinanneet pysyä jalassa. Laitoin vyön ja kirrasin sillä housut pysymään paikoillaan. Vyö meni kuitenkin juuri lantioluiden kohdalla ja aijai, kun se ei ollenkaan ollut hyvä juttu. Koko ajan töissä ollessani ajattelin, että kunhan pääsen kotiin…

…niin otin farkut pois jalasta ja kun tyttäreni saapui kotiin, niin ihan muina naisina näytin niitä hänelle ja pyysin sovittamaan. Sopivat! Totta kai, olihan ne lasten osastolta Lahkeissa oli hivenen liikaa pituutta, mutta lantio on tytöllä oikeassa paikassa! Tytsä halusi housut, mutta vei samalla minun vyönkin!

Kengät oli tytsä käynyt ostamassa. Siis kun kävi hakemassa minulta ensin töistä rahaa. En ollenkaan tykkää, että minulta haetaan töistä rahaa, mutta nyt sai anteeksi, kun soitti ensin… Annoin 20€ ja miten kävi??? Tytsä oli ostanut todella nätit kengät 8€:lla !!! Kun hän niitä esitteli, olin mykistynyt. Ehkä se hinta teki niistä niin nätit. Sanoin heti, että - Onpa hienot! Siihen tytsä tuumasi: - Äiti, et sinä saa niistä tykätä! Siinä sitten änkytin, kuinka siis tarkoitin, että ne ovat hienot juuri sinulle, ei minulle ja minähän en niitä jalkaani laittais, jne.

Juttuhan menee niin, että jos äiti jostain tykkää, niin sen tarttee olla tytsän mielestä ihan pepusta. Kerran mietin, että jos alkaisin fanittaa samaa bändiä kuin hän, niin mahtaisko vaihtaa No, ei oo pelkoa!

Taas olisi jännää tiedossa! Huomenna starttaan klo 13 kohti suuria seikkailuja! Upeeta, mahtavaa, mitenköhän saan nukuttua

Aamulla pakkailen ja valmistaudun. Sitten haen ystäväni kyytiin ja ei kun menoksi. Yöllä palaillaan sitten takaisin kotiin. Sunnuntaina olisi vielä yksi meno ja sitten voinkin jo rauhoittua.

Ensi torstaina saan erän sytostaatteja ja sitten voi rauhassa pari päivää huilailla. Vaikka vähän useammankin, koska loma puskee päälle.

Eilen hain tyttäreni kotiin. Oli ollut ystävänsä luona yökylässä. Ei voinut kävellä, koska ei viitsinyt meikata ja ilman meikkiä ei voi kävellä, ymmärrän. Lupasin hakea, kun ensin olin käynyt pienen miehen kanssa kaupassa.

Kaarsin pihaan ja siellä se tyttäreni odotti valmiina. Pieni mies istui etupenkillä ja puolet takapenkistä oli ruokaostoksia. Vaan, takapenkin puolikas ei kelvannutkaan? Tyttö oli kuin myrskyn merkki, että haluaa etupenkille. Sanoin, ettei se nyt käy, kun se on jo varattu. HÄN HALUAA ETUPENKILLE!

Kävele sitten ja käänsin auton ympäri. Siis, neiti on niin iso, että meikata tarvii, mutta sitten alkaa kinata etupenkistä… Kun olin poistumassa pihassa, kysäisin vielä, josko se kyyti kuitenkin kelpaisi Kelpas.

Joka kerran sama juttu! Aina kun ollaan yökylässä, niin sitten kun sen jälkeen eka kerran äidin tapaa, niin kamala motkotus ja kiukuttelu. Niin, sitä on joutunut kylässä niin tsemppaamaan ja niin ollen tulee vähän patoutumia. Kelles niitä siitä purkaa jollei äidille… Millään ei aina jaksais ottaa vastaan.

Illan suussa kiersin poimimassa auton täyteen ja sitten menoksi. Tunnelma oli korkealla ja ei ihme, kun koko porukka oli niin samasta asiasta innostunut. Menimme Tommolansalmelle! Vaikka kaiken päivää oli paiskonut vettä, niin kyllä se vaan illalla oli niin aurinkoista, jotta!

Tommolan suurlava on niin kauniilla paikalla, ettei paremmasta väliä. Olimme hyvissä ajoin paikalla ja kerkesimme nauttia virvokkeita, minä join vain kahvia Jos jotain toivomisen varaa olisi ollut, niin ilma olisi voinut olla hivenen lämpöisempi, sillä terassilla tuli vilu. Sen juuri ja juuri kesti kun katseli kaunista kesämaisemaa.

Puolelta öin saapui YÖ! Olimme melko lavan edessä ja tietysti vasemmalla puolella, missä saa ihailla Jukia, lurps. Ollihan hyppii pitkin lavaa, niin että varmasti tulee nähdyksi. Me keski-ikäiset naiset olimme niin innoissamme, että voi jehna. Sitä koki sellaista onnea, että sillä elää pitkään, ei meinaan tullut sytostaattihoidot mieleen

Faniutta on kuitenkin montaa laatua. Me käymme YÖn keikalla, jos sattuu sopivalle hollille, mutta ihan sellaiselle teinityttöfanitukselle ei oikein lämpene. Melkeinpä hävettää ne oman ikäiset, jotka käyttäytyvät kuin…no, en sano mitään, paitsi, että ovatkohan ihan tolkuissaan… Omalla kohdallani se fanitus on sitä, että YÖn musa vaan on niin ihanaa ja Olli ja Juki söpöjä, keikoilla on kiva käydä fiilistelemässä ja paitoja on hauska ostaa ja pitää, mutta that´s it. Niitä naisia, joita on kuulemma Jari Sillanpäänkin keikoilla, en ymmärrä, siis jos elämä pyörii vain sen fanituksen ympärillä ja sydän sykkii vain sille artistille? Itse asiassa, en ole koskaan fanittanut sillai ketään ja mitään. Eli ei minun ole pakko päästä koskettamaan

Paras biisi oli Jukin esittämä Deadline. Se vaan on niin hyvä! Vähän reilu tunnin me saimme vaan hillua siellä, kun se oli ohi Olisihan sitä vielä jaksanut veivata, mutta ei auttanut, kaikki loppuu aikanaan ja kotimatkalla oli vääntäydyttävä.

Kun tiputtelin kaikki kyytiläiset pitkin kaupunkia kotiporteilleen, olin omassa kotona vähän jälkeen kaksi. Nukkumaan piti käydä, mutta kun niin kävi vielä kierroksilla… Kun joskus kolmen jälkeen nukahdin, heräsin tunnin välein ja seitsemän jälkeen ei vaan enää nukuttanut! No, jos sitten ensi yönä olisi vähän tasaisempaa…

Kun vaan malttaisi, vaikka eihän sitä ole vaihtoehtoja. Odotettu on meinaan jo pitkään ja tänään on SE päivä tai oikeastaan se ilta. Jotain niin kivaa ja ihanaa, että ei meinaa housuissaan pysyä.

Onneksi meni auto katsastuksesta läpi, sillä se tulee täyteen, kun lähdemme klo 20 kohti suurta ja elämyksellistä. YÖllä sitten vielä takaisin. Aion laittaa vaaleanpunaisen T-paidan päälle niin kuin illan henkeen kuuluu ja ottaa ilon irti!

Kerron illan tunnelmista huomenissa…ja etenkin sen, missä ja minkä takia olin… Ken arvaa jo nyt, pienistä vihjeistä, niin sopii arvata

Aamu alkoi sateella…ja 2/3 osaa lapsista oli lähdössä huvipuistoon. Tytsä sitten varmaan puoli tuntia surffaili netissä kaikki keli- ja säätietosivut ja alkoihan selkiimään! Hain lapsille rahaa ja evästä ja passitin maailmalle huvittelemaan.

Minä sen sijaan pienen miehen kanssa lähdin katsastuttamaan autoa. Se on olevinaan aina niin jännittävää, sillä ainahan on mahdollisuus, että joku kamala vika löytyy. Katsastuskonttorilla heti alkuun alkoi kirvellä se, kun maksoi sen laskun, 67€! Juuri kun oli kuvetta kaivanut niille huvipuistoon menijöille…

Kahvia olisi saanut odottaessa, mutta en saattanut, kun niin jännitti. Ikkunan takaa katselin, kun katsastusmies rääkkäsi minun autoa. Olisi tehnyt mieli mennä huutamaan, että pikkasen hellemmin. Minun ihanaa autoa ei saa kiusata. Olin satavarma, että siinä rynkytyksessä joku hirveä vika löytyy ja mietin jo, mihin vien korjattavaksi ja mistä rahat ja onko koko auto edes ajokelvollinen…

Sitten katsastusmies tuli suoraan minun luokse, mistä se tiesikin, että se on juuri minun auto? Ei ollut valokuvaa rekisteriotteessa! No mutta, mitä hän sanoi.. - Hyväksytty! Ei löytänyt mitään vikaa! Ihanaa! Taidan mennä pussaamaan minun autoa!

Viikonloppu lusittu! En saanut mitään aikaiseksi. Siis kertakaikkiaan meni niin lorvimiseksi, ettei koskaan. Olin yksin kotona, en puhunut kenenkään kanssa, puin sentään päälle! Hienosti se aika vaan vierähti, vaikka siirteli itseään sohvalta sohvalle.

Lapset hain kotiin su-iltapäivällä, niin jopas tuli eloa. Olisivat haluneet isänsä luota mikroaaltouunin ja saatiin muhkea riita, kun en myöntynyt heidän huikealle idealle. Äiti oli ilkeä ja koko matkan tulimme kotiin syvän hiljaisuuden vallitessa. Kotona selitin jälleen, miksi meille ei sitä kapinetta tule. Olen opettanut lapsia laittamaan ruokaa ilman mikroa ja minulla on sellainen periaate, ettei kaikkea tarvitse tehdä tai saada helpolla.

Sitten se, että minä inhoan kaikkia teknisiä vimpaimia, millä tämä maailma täyttyy ja ihmisistä tehdään riippuvaisia jos vaikka mistä hilavitkuttimista. Kohta kukaan ei osaa tehdä mitään arjen askareita ilman apuvälineitä. Miten kummassa ihmiset ennen pärjäsivät? Kaiketi vielä sekin ärsyttävä piirre, että ne kaikki vehkeet kuluttavat sähköä ja ei aikaakaan, kun tulee jokin vika

Nyt meillä ei toimi dvd-laite! Tekisi mieli heittää se vaikkapa parvekkeelta, mutta yritän nyt miettiä,mitä tehdä sen kanssa. Viedä korjattavaksi? Maksaa itsensä kipeäksi? Hankkia uusi? Maksaa itsensä vieläkin kipeämmäksi? Just se, että aina olisi oltava rahaa ja kun sitä ei ole, niin se kyllä rajoittaa, niin hankintoja kuin korjauksiakin.

Mitä tulee mikroon, niin en halua lasten syövän eineksiä! Siihen se menisi, jos meillä sellainen olisi. Lämmittelisivät mikrossa hampurilaisia ja pizzoja… Nyt joutuvat lämmittämään oikeata kotiruokaa hellan ääressä. Ovat oppineet sen taidon ja uskallan väittää, että se on vielä hyödyksi

Eilen tuli peräti kaksi wanhaa mustavalkoista kotimaista elokuvaa telkkarista. Kolmastoista koputus ja Intohimon vallassa.

Kolmastoista koputus oli jokseenkin sekava, enkä millään meinannut pysyä kärryillä. Vauhtia tuntui piisaavaan. Tauno Palo ja Joel Rinne tähdittivät tätä elokuvaa.

Intohimon vallassa oli parempi tai enemmän minun makuun.

Tosin takerruin “virheisiin”. Elokuvan alussa kun nuori pari oli haudalla, niin välillä oli miehellä hattu päässä ja välillä ei. Sitten oli koskenlaskukohtaus, samaa kohta laskivat koko laulun verran? Heinäladossa toki rakasteltiin, mutta sitä ei huomannut, koska vaatteet ja hiukset olivat niin moitteettomassa kunnossa. Tämän elokuvan päätähdet ovat iki-ihana Regina Linnanheimo ja Kullervo Kalske. Nuorempana en ollenkaan tykännyt Kullervosta, mutta nyt, ah, kuinka komea!
Silti, vaikka olisi kuin virheitä, niin joku taika niissä vanhoissa leffoissa on. Katselin niitä jo lumoutuneena silloin pienenä. Keräsin tietoa elokuvista ja leikkelin kuvia lehdistä ja pidin omaa “arkistoani”. Harmi vain, että hävitin sen kaiken…sitä olen kyllä katunut.

Tässä eräänä päivänä, kun palauduin töistä kotiin, sain kuulla tarkastajien käyneen ovella? Niin se minun nuorimmaiseni sanoi. Kertoi, kuinka ne olivat kysyneet: -Onko ketään vanhempia kotona?

Poikani oli sanonut, ettei ollut ja oli sitten jäänyt pähkäilemään, että tulikohan huijattua… Velipoika nimittäin oli kotona ja onhan hän 2v4kk vanhempi!

Tästä tuli mieleen, että silloin kun minä olin 10 ja veljeni 5, eivät alle 12v lapset saaneet yksinään käyttää hissiä. Niinpä me menimme yhdessä, sillä emmehän silloin olleet yksinään

Yritin kysellä, että mitähän tarkastajia lienee olleet… Ei osanut poika kovin enempiä selitellä, joten veikkaisin Jehovan todistajia?

Niin se vaan vierähti, kokonainen viikko! Nyt olisi sitten viikonloppu edessä ja ihan vallan omassa ylhäisessä seurassani. En ole suunnitellut mitään ohjelmaa, joten voin ottaa rennosti.

Viikolla sen sijaan oli jo ohjelmaa. Käväisin keskiviikkona kesäteatterissa katsomassa Molieren Tartuffe. Vettä satoi, mutta ajattelimme, että jos esittävät, niin mehän katsomme. Kannatti mennä! Ensinnäkin näytelmä oli aivan hervottoman hyvä ja mahtavat roolisuoritukset. Toiseksi, se vesisade loppui kun näytelmää oli esitetty n. puoli tuntia. Uskomatonta on se Molieren teksti, kuinka se vaan sattuu niin tähänkin päivään!

Heti seuraavana päivänä menin omien poikieni kanssa katsomaan Kolme Iloista Rosvoa, Kasper, Jesper ja Joonatan. Sekin kannatti, sillä ei nimittäin satanut :). Väkeä oli koko metsän täydeltä. Näytelmä oli kovasti paljon musiikkipainotteinen ja tosin hyvin sovitettu. Mukana oli paljon lapsinäyttelijöitä ja kaikki koreografiat toimivat hienosti. Poikaseni pitivät myös, en siis kuullut kertaakaan mitään kuittailua. Matkalla sinne tuli nuoremmalla pojalla paha olo, kun äitee puotteli sorateiden virtuoosina. En kuitenkaan suostunut pysähtymään, koska halusin olla ajoissa paikalla, niin pyysin poikia vaihtamaan paikkoja vauhdissa takapenkiltä etupenkille ja toisin päin. Kun lähdimme kotio, niin heti pieni mies etupenkille!

Kun olimme sitä Molierea katsomassa, niin minun kädet eivät tykänneet. Siis, en ollenkaan tuntenut kylmää, siis sillai kun normaalisti tuntee, kun käsiä palelee. Alkoi vain se pistely ja puudutus, niin että sormetkin haroittivat kuin harakan varpaat! Siis vasta sitten kun ajoin jo autoa takaisin. Kun sitten laitoin käteni poskeani vasten, tajusin, että sehän on kylmä! Se on vaan mentävä kesäteatteriin lapaset kädessä